Jean Sibelius: Sinfonia nro 4 a-molli op. 63 40'

Tempo molto moderato, quasi adagio
Allegro molto vivace
Il tempo largo
Allegro

Väliaika 20'

Johannes Brahms: Sinfonia nro 4 e-molli op. 98 44'

Allegro non troppo
Andante moderato
Allegro giocoso – Poco meno presto – Tempo I
Allegro energico e passionato – Più Allegro

Konsertin arvioitu kesto on n. 110 min, ja se loppuu n. klo 20.50.

Jean Sibelius: Symfoni nr 4 i a-moll, op. 63 40'

Tempo molto moderato, quasi adagio
Allegro molto vivace
Il tempo largo
Allegro

Paus 20'

Johannes Brahms: Symfoni nr 4 i e-moll, op. 98 44'

Allegro non troppo
Andante moderato
Allegro giocoso – Poco meno presto – Tempo I
Allegro energico e passionato – Più Allegro

Konserten är cirka 110 minuter lång, och den avslutas omkring kl. 20.50.

Du får gärna ta bilder av konserten utan blixt. Tagga oss gärna @tapiolasinfonietta.
Alla slags inspelning av konserten är förbjuden.
Ta hänsyn och använd dofter sparsamt.
Vi följer principerna för trygga rum.

Jean Sibelius: Symphony No. 4 in A minor, Op. 63 40'

Tempo molto moderato, quasi adagio
Allegro molto vivace
Il tempo largo
Allegro

Intermission 20'

Johannes Brahms: Symphony No. 4 in E minor, Op. 98 44'

Allegro non troppo
Andante moderato
Allegro giocoso – Poco meno presto – Tempo I
Allegro energico e passionato – Più Allegro

The concert lasts approximately 110 minutes, and ends around 8:50 p.m.

You are free to take photos of the concert without flash. You may tag us @tapiolasinfonietta.
Recording of any kind during the concert is prohibited.
Please be considerate and use fragrances sparingly.
We have adopted the principles for safer space.

Ryan Bancroft on Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri jo neljättä vuotta ja pidetty kapellimestari, jonka amerikkalaisen rento ja lempeä olemus heijastuu muusikoihin. Bancroftia onkin luonnehdittu sydämelliseksi ja tunteiden kautta eläväksi taiteilijaksi. Tapiolassa Bancroft on johtanut useita konsertteja yhdistellen klassikoita, vähemmän tunnettuja teoksia ja kantaesittäen uusia.

Bancroft on opiskellut orkesterinjohtoa Skotlannin kuninkaallisessa konservatoriossa, mutta aloittaessaan orkesterinjohdon opinnot hän oli ehtinyt jo hankkia laaja-alaisen musiikillisen sivistyksen soittamalla trumpettia, harppua, huilua ja selloa sekä ghanalaista tanssia ja musiikkia. Musiikillinen monipuolisuus on kenties lapsuuden peruja, jossa isä kuunteli jazzia ja äiti hard rockia.

Joonas Tikkanen on visuaalisen suunnittelun huippunimi, jolla on pitkä kokemus esityssuunnittelusta näyttämö-, sirkus- ja installaatiotaiteen parissa. Tikkanen on valmistunut Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitokselta valo- ja videosuunnittelun koulutuslinjalta vuonna 2012. Hän on työskennellyt alalla vuodesta 2005 lähtien ja tehnyt ensimmäiset suunnittelutyönsä vuonna 2008. Hän on suunnitellut visuaalisia kokonaisuuksia useihin teoksiin tanssin, teatterin, musiikin sekä sirkus- ja installaatiotaiteen saralla.

Hänen viimeaikaisia suunnittelutöitään on nähty Tampereen Filharmonian, Tampere Talon ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona tehdyssä Taru Sormusten Herrasta suurtuotannossa, Lauri Porran Helsingin Juhlaviikoilla Senaatintorin portailla esitetyssä Basso-teoksessa, Johanna Nuutisen HZ, Hyöky ja Skin Hunger tanssiteoksissa, Kenneth Kvarnströmin Bolero 2.0 tanssiteoksessa, Tero Saarisen tanssiteoksessa nimeltä Wedge sekä Tukholman Kaupunginteatterin päänäyttämöllä Kulla Gulla ja A Chorus LIne teatteriteoksissa.

Joonas Tikkanen on Tapiola Sinfoniettan kumppani Indie-sarjan konserttien suunnittelussa ja toteutuksessa.

Jean Sibelius tuli kolmannen sinfoniansa (1907) jälkeen tienhaaraan, jossa oli tehtävä ratkaisevia valintoja sekä ihmisenä että taiteilijana. Yksi merkittävä käänne oli ollut muutto Helsingistä Ainolaan vuonna 1904, irtaantuminen inspiroivista mutta myös sisäänlämpiävistä taiteilijapiireistä yksinäiseen luomistyöhön. Tämä auttoi Sibeliusta uudistumaan musiikissaan.

Kansallissankarin rooli vei aikaa ja Sibelius kiinnitti huomiota monilla ulkomaanmatkoillaan yhä enemmän musiikin kansainvälisiin virtauksiin. Berliinissä hän tutki mm. Mahlerin viidettä sinfoniaa ja Debussyn orkesterinokturneja, ja hänen omia teoksiaan puntaroitiin yhdessä länsieurooppalaisten modernistien kanssa.

Myös henkilökohtaiset ongelmat korostivat elämän tulleen vedenjakajalle. Kurkkusairaus pakotti säveltäjän luopumaan alkoholista ja sikareista. Taloudelliset vaikeudet kasaantuivat ja häiritsivät työskentelyä. ”Pitääkö Sinun tosiaan kärsiä tästä! Onko parempi istua H:gissä Esplanadin penkeillä ja pysäytellä ohikulkevia kapitalisteja? Tiedät itse, että se oli helvetti. Aikasi meni ja fantasiasi kärsi.” (vuonna 1909 aloitettu päiväkirja).

Musiikin kansainväliseen kenttään liittyvä ideologisten ja kutsumuksellisten valintojen viriketaso sekä toisaalla yksityiset, sisäisiin pohdiskeluihin liittyvät psykologiset herätteet yhdistyivät luovaksi impulsiksi neljännessä sinfoniassa op. 63.

Teoksen aktivoivana elämyksenä toimi matka Kolille yhdessä lanko Eero Järnefeltin kanssa syksyllä 1909. Koli oli noihin aikoihin luonnontilassa ja koskemattoman kansallismaiseman tekemää vaikutusta siivittivät Järnefeltin kanssa käydyt taiteellisfilosofiset keskustelut. Elämyksen suuruutta kuvastaa, että Sibelius rikkoi ainoan kerran lakkonsa ja poltti sikarin. ”Kolilla! Yksi elämäni suurimmista kokemuksista. Suunnitelmia. ’La Montagne’!” Sinfonian valmistuminen kesti kaksi vuotta. Varsinainen työstäminen tapahtui erilaisissa mutta yhtä vaikuttavissa luonnonolosuhteissa Järvön saarella Suomenlahdella.

Neljännen sinfonian kantaesitys vuonna 1911 jätti suomalaisyleisön hämmennyksen valtaan. Sibeliuksen kiusaksi Hufvudstadbladetin ”Bis” Wasenius julkaisi teoksesta ensiesityksen jälkeen kuvauksen, jossa pistettiin vaikean teoksen mutkat suoriksi. Lehtijutussa ensimmäinen osa kuvasi Kolin vaaraa, toisessa auringon kilo leikki Pielisen laineilla, kolmas kuvasi mahtavaa panoraamaa kuutamossa ja finaali paluumatkaa, jota varjosti koillisesta vyöryvä lumimyrsky. Sibelius vastasi arvosteluun ja kiisti jyrkästi Waseniuksen ”topografisen selonteon”.

Neljännen sinfonian wieniläismodernismia sivuava ekspressionistinen lataus ja kaiken ulkoisen sirkuksen karttaminen teki teoksesta kovan pähkinän muillekin. Göteborgilainen arvostelija vertasi teosta 1915 ”miehekkään voimakkaaseen ja aktiivisesti tahtovaan” toiseen sinfoniaan, josta kirjoittaja löysi ”apollonisen idean ja korkean arjalaisen elementin”: ”A-molli-sinfoniassa tulee pikemmin esiin hallitsevasti esiin Sibeliuksen toinen puoli: itämaisesti passiivinen.” Rasistinen vertailu paljasti suomalaisiin kohdistuvia epäluuloja, mutta vielä selvemmin vanhentuneeseen sankariromantiikkaan perustuvan taidekäsityksen.

Ensimmäisessä osassa (Tempo molto moderato, quasi adagio) tritonusaihe singahtaa esiin fagottien, sellojen ja bassojen avausrepliikissä kuin kosmisessa alkutilassa. Se kiinnittyy nousevaksi ja laskevaksi sekunti-ostinatoksi, joka poimuilevien vaarajonojen tapaan sulautuu horisonttiin. Sordinoitu soolosello esittelee mietiskelevän ja sulkeutuneen pääteeman, jota muut jouset alkavat kehitellä hymnimäisin muodostelmin. Musiikki tihentyy riitasointuiseen kohtaukseen, josta jousien synkkien sointujen tukemina nousevat vaskien äkäiset crescendot.

Jännite laukeaa duurisointuun ja vaskien fanfaariaiheeseen, jota on toisinaan nimitetty ensimmäisen osan sivuteemaksi. Vaikka avausosasta löytyy sonaattimuotoisia ratkaisuja, sen aiheet käyvät läpi jatkuvaa uudistumisprosessia, eikä perinteistä esittely–kehittely–kertaus-mallia voida rakentaa. Sellon pääteemaa ei esimerkiksi kerrata lainkaan, vaan loppukohtaukseen siirrytään suoraan vaskien dynaamisesta paisutuksesta. Kehittely alkaa heti alkuräjähdyksestä ja se jatkuu motiivisena evoluutiona aina hämärään, kuoreensa sulkeutuvaan loppuun asti.

Myös toisesta osasta (Allegro molto vivace) etsii mielellään scherzokarakteria, johon osan tanssilliset rytmit ja leikittelevät aiheet viittaavatkin. Mutta täälläkin sävelaiheet joutuvat metamorfoosin kynsiin. Vasket muistuttavat ensiosan uhkaavista crescendoista, ja viimein loppu, synkkä doppio più lento -kohtaus, kääntää hilpeiden teemojen nurjan puolen esiin. Tässä kehittelytaitteessa scherzokarakteri vaihtuu alitajuisiksi painajaiskuviksi. Demoninen käänne jää pysyväksi ja vain pari tärisevää, kesken katkeavaa fragmenttia muistuttaa lopussa toisenlaisesta alusta.

Hidas osa (Il tempo largo) hahmottuu kolmeksi suureksi nousuksi. Siinä aforistiset, toisiaan huhuilevat teemankappaleet tihentyvät mahtavaan sinfoniseen liikkeeseen, joka viimeisellä kerralla yltää järisyttävään läpimurtoon. Tässä osassa materiaali määrää itse muodon hakeutuen härmäisestä autiudesta eri soitinryhmien yksinäisten repliikkien kautta yhä kiinteämpään muotoon. Pateettisenylevän melodian kohottua lopullisesti siivilleen tämäkin osa sulkeutuu voipuneena ja haalistuneena. Elmer Diktonius oivalsi hyvin Il tempo largon kulttuurisen jännevälin luonnehdinnassaan: ”60 000 syysharmaata järveä ja jollakin ihmeellisellä tavalla tervehdys Bachilta.”

Finaalin (Allegro) energinen avaus ja lennokas rondoteema ennakoivat onnellista loppua. Myös orkesterisointi kirkastuu. Sitä piristää mm. kellopeli (jotka vanhaan painettuun versioon on merkitty putkikelloiksi). Salakavalasti puhaltimien pienet aiheet alkavat kuitenkin horjuttaa itsevarmasti etenevää musiikkia. Pinnanalaiset jännitykset alkavat kiristyä ja kehittely saa dramaattisen ja lopulta epätoivoisen luonteen. Väkivaltaisesti purkautuva voima raukeaa alistuneisuuteen, jousien resignoituneeseen liikkeeseen, huilun toiveikkaisiin kysymyksiin ja oboen kolmisäveliseen, umpimieliseen vastausrepliikkiin ja viimein taukojen erottamiin a-mollisointuihin.

Teksti: Antti Häyrynen

Johannes Brahms sävelsi viimeisen sinfoniansa vuosien 1884 ja 1885 kesinä, jotka hän vietti Mürzzuschlagissa Steiermarkissa. Epäilyt kalvoivat ikääntyvää säveltäjää ja neljännen sinfonian partituurin tiedetään ainakin kerran pelastuneen viime hetkellä liekeiltä.

Brahms johti e‑molli-sinfonian kantaesityksen lokakuussa 1885 Meiningenissä, jonka hoviorkesterista oli tullut säveltäjän kokeilustudio. Brahmsin uutuutta oli odotettu hartaasti, mutta rakenteeltaan monimutkainen ja barokin variaatiomuotoja hyödyntävä teos jätti kannattajat hämmennyksen valtaan. Neljännessä sinfoniassaan Brahms ei peitellyt pessimismiään: teos sekä alkaa että päättyy mollissa.

Neljännen sinfonian kaikki osat scherzoa lukuun ottamatta nojaavat barokkisiin variaatiomuotoihin. Teoksen rakenne saavuttaa sitä kautta progressiivisen tasapainon, soitinnus sulautuu tematiikkaan ja uudet sekä vanhat sävellystyylit hitsautuvat kiinni toisiinsa. Tulemisen ja menemisen tilalle oli vaihtunut oleminen monimuotoisuudessaan ja väliaikaisuudessaan. Finaalipassacaglian jälkeen Brahmsin maailma oli valmis.

E‑molli-sinfoniassa Brahms keskittyy olennaiseen. Ensimmäinen osa (Allegro non troppo) alkaa ilman valmisteluja yksinkertaisen kaihoisalla pääteemalla, joka pian levittäytyy pitkälle sinfoniselle jännevälille polveillen, jäljitellen ja muunnellen. Schönberg kiinnitti huomiota musiikin ”laskevaan trendiin”, puiden lehvästöjen lailla alaspäin taipuviin melodioihin.

Teoksen melankolinen pohjavire pelkistyy pääteeman hiljaisiin ilmestyksiin. Ensimmäisen osan aaltoilevasta rytmiikasta kohoaa myös ylvästä draamaa, joka vetäytyy toistuvasti taka-alalle, kunnes se osan lopussa syöksähtää pääosaan ja ajaa pääteeman kiivaissa kaanonmuodostelmissa päätökseen.

Hidas osa (Andante moderato) keskittyy kokonaan muunteluun ja herkulliseen orkesterinkäsittelyyn. Käyrätorvet puhaltavat kaukaisuudesta pääteeman, johon puupuhaltimet liittyvät. Elegistä teemaa lähtevät vetämään klarinetit ja fagotit pizzicatojen säestyksellä. Esittelyvaiheessa Brahms käy läpi monta nautinnollista soitinyhdistelmää, ennen kuin klarinetin pienen kadenssin jälkeen luovuttaa sävelmän jousille. Tässä melodian odotetussa täydellistymisessä viulut kaartavat kaukaa matalasta rekisteristään ylös sädehtiviin korkeuksiin.

Brahms ei alista hitaan osan teemaa myllertävään variaatiokuuriin. Monumentaalinen näkökulma sävelmään löytyy kaanonasetelmassa, joka kasvattaa tehoaan patarumpujen jyskeellä. Sitä seuraavaan jousivariaatioon on löytynyt täyteläinen, hieman karrelle palanut sävy, jonka jälkeen teema keinuu voimalla eteenpäin patarumputremoloiden saattamana. Laaja loppukohtaus on rakennettu lempeäksi hyvästijätöksi muunnellulle teemalle.

Scherzo (Allegro giocoso) on täynnä hurttia huumoria ja tanakkaa teutarointia. Massiivisen moukaroinnin vastapainoksi orkesterisointia on piristetty piccololla ja triangelilla. Raskaspoljentoinen tanssi tekee kunniaa Beethovenin ilonpurkauksille ja tässä Brahms kolauttaa kolpakkoa edeltäjänsä kanssa ilman frustraation häivää. Toistuva välitaite (Poco meno presto) muuntelee lyhyesti pääteemaa ja kertoo merkinnällään, ettei kehysjaksossa tarvitse tinkiä vauhdista.

Finaalipassacaglian (Allegro energico e passionato) esikuvat on haettu barokista ja yksi taustavaikuttajista on Bachin sooloviulupartitan kuuluisa Chaconne. Muunneltava teema on kuitenkin peräisin Bachin kantaatista nro 150 Nach dir, Herr, verlanget mich ja teemaan liittyvät sanat: ”Meine Tage in den Leiden endet Gott dennoch zu Freuden” (“Tuskanpäiväni päättää Luoja kuitenkin iloon”).

Kolmekymmentä muunnelmaa vyörytettynä massiivisessa sonaattimuodossa antaa finaalille taipumattoman ja kohtalonomaisen luonteen, jonka alla itää runollinen moni-ilmeisyys. Ns. sarabande-variaation hylätty huilusoolo, alttoviulujen lepyttävä vastaus siihen, puhaltimien ja matalien jousien herkkä vuoropuhelu sekä pasuunoiden seesteinen koraalimuunnelma edustavat hitaasta osasta periytyvää hienostunutta soittimellisuutta.

Kuudennessatoista variaatiossa teeman esittely kertautuu ja seuraavissa muunnelmissa se syöksyy kiihkeän kehittelyjakson (Più allegro) läpi, kunnes juuttuu dramaattisten iskujen kolhimiin muunnelmiin. Tätä seuraa jälleen pari lyyrisempää jaksoa, mutta kertauksessa kohtalon voimat nousevat entistä päättäväisempinä ja takovat teeman armottomaan loppuun.

Teksti: Antti Häyrynen

Romaniassa sijaitsevalla Transsilvanialla on ollut historiassa synkkä kaiku. Turkin ottomaanivaltakunnan laajetessa 1400-luvulla Draculesti-suvun ruhtinaat pitivät pitkään pintansa mutta jäivät samalla erityksiin linnoihinsa Karpaattien vuoristossa. Vuoriston suojaamilla alueilla syntyi monenlaista kansanperinnettä, myös omaperäistä ja arkaaista kansanmusiikkia.  

Habsburgien haltuun jouduttuaan Transsilvania liitettiin Itävalta-Unkariin. Se palautettiin I maailmansodan jälkeen Romanialle, mutta vielä II maailmansodan aikana Hitler liitti pohjoisen Transsilvanian Unkariin. Alue on yhä Suur-Unkarista haaveilevien laajenemislistalla. 

Unkarilainen Sándor Veress (1907–1992) jatkoi sävellys- ja opetustyössään omien opettajiensa, Béla Bartókin ja Zoltan Kodályn, viitoittamalla tiellä. Veressin musiikissa kuuluu monipuolinen kokemus kansanmusiikista, jota hän keräsi mm. Budapestin etnografisen museon assistenttina sekä Bartókin assistenttina Unkarin tiedeakatemiassa 1930-luvun lopulla. 

Musiikkipedagogiikkaan Veress yhdisti myös länsimaisia vaikutteita ja oli avainasemassa toisen maailmansodan jälkeen uudistamassa Unkarin musiikinopetusta. Veressin teoksien rytminkäsittely polveutuu usein kansanmusiikista, kontrapunkti sekä modaaliset tai bitonaaliset kiintopisteet Bartókilta ja Kodalylta.  

Neljä transsilvanialaista tanssia jousille valmistuivat vuonna 1949, kun Veress lähti Unkarista maanpakoon viettääkseen jäljellä olevat vuotensa Sveitsissä. Säveltäjä luonnehti teoksensa olevan ”vapaita mukaelmia eräistä tanssityyleistä, jotka ovat luonteenomaisia unkarilaisille kylille, etenkin Széklerille Transsilvaniassa”.  

Veress korostaa tansseissaan kansanmusiikin alkuvoimaa ja silottelematonta juurevuutta mutta käsittelee myös modernia jousiorkesteria erittäin tehokkaasti. Teoksen kaarros on sommiteltu loppua kohden kiihtyväksi. Lassu on hidas, usein czardaksen johdantona kuultu tanssi. Ugrós on puolestaan polkkaa muistuttava jykevä paritanssi. Lejtos on jälleen hidas tanssi, joka sooloineen kasvaa intensiivisen surulliseksi mutta taittuu eloisammassa lopputaitteessaan optimistiseksi. Dobbantós on railakas, synkoopeilla höystetty ja elinvoimaa uhkuva päätösnumero. 

Teosesittely: Antti Häyrynen

Joseph Haydn oli ollut muutaman vuoden Esterházyn ruhtinassuvun palveluksessa, kun nykyisen Unkarin pohjoisrajalle valmistui vuonna 1766 palatsi, jota verrattiin oitis Ludvig XIV:n Versaillesiin. Komeasta, mutta syrjäisestä Esterházasta tuli vuosikausiksi Haydnin asuin- ja työpaikka pitkälle metsästyssesongille, jonka ajaksi perhe piti jättää nykyisen Itävallan puolelle Eisenstadtin linnaan.

Kaksi vuotta Esterházan palatsin valmistumisen jälkeen sen yhteyteen valmistui täysimittainen oopperatalo, jossa Haydn johti omia ja toisten säveltäjien oopperoita noin kaksi kertaa viikossa. Oopperatalo ja sen mukana merkittävä joukko Haydnin käsikirjoituksia paloi vuonna 1779, ja ruhtinasperhe ystävineen joutui jonkin aikaa tyytymään orkesterimusiikkiin, jota toki viljeltiin muinakin aikoina.

Uuden oopperatalon peruskivi muurattiin kuukausi palon jälkeen, ja Haydn sävelsi tapahtumaa juhlistamaan sinfoniansa nro 70 D-duuri. Ensimmäinen osa (Allegro con brio) rientääkin optimistisen ooppera-alkusoiton tapaan. Hyppelevään pääteemaan on ladattu yllättäviä ja nokkelia käänteitä, jotka ennakoivat sinfonian myöhempiä vaiheita, vaikka pääosassa onkin energinen etukeno.

Haydn oli enemmän toiminnan kuin teorioiden mies, mutta hidas osa (Andante) osoittaa hänen pystyvän halutessaan oppineisiin taidonnäytteisiin. Kaanon kaksinkertaisella kontrapunktilla (Specie d’un canone in contrapunto doppio) kätkee teknisen taidonnäytteensä viehkeään liikkeeseen, jossa kaksiäänisen kaanonin korkea ja matala ääni voivat vaihtaa paikkaa, kuten Haydn näyttää. Kaksinkertaisessa kontrapunktissa olevat ovat d-mollissa, duurijaksot ovat homofonisia.

Menuetti jyskyttää tavallistakin elinvoimaisempana – Haydn lisäsi käsikirjoitukseen jälkikäteen patarumpu- ja trumpettistemman – mutta välitaite (Trio) on sitäkin vienompi ja menuetin kertauksen silaa poikkeuksellinen kooda. Finaali lähtee liikkeelle d-mollissa sipsutellen mutta paljastaa pian kontrapunktisen voimansa. Musiikin ottaa haltuunsa – edelleen mollissa – tuikea kolmoisfuuga, jonka seurauksena sipsutteleva pääteema saa loppukaneetissa tiukkasävyisen kuittauksen.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Heinäkuussa 1822 Franz Schubert kirjoitti elämäkerrallisen proosatekstin, jolle Ferdinand-veli antoi myöhemmin otsikon ”Minun uneni” (Mein Traum). Tekstissä Schubert kuvaa elämäänsä suuren sisarusparven poikkeusyksilönä, joka joutuu konfliktiin isänsä kanssa, pakenee kotoaan ja palaa sinne kuultuaan äitinsä kuolemasta. Jouduttuaan uudelleen välirikkoon isänsä kanssa hän karkaa jälleen vaeltavaan elämään. Mystisessä näyssä hän päätyy hurskaan neitsyen haudalle, jossa syntyy sovinto isän, pojan ja koko maailman välille.

Ferdinand-veljen säilyttämällä ja myöhemmin Robert Schumannille antamalla tekstillä oli todellisuuspohja nuoren Schubertin elämässä. Schubertin äiti Elisabeth kuoli 55-vuotiaana vuonna 1815. Opettajana työskentelevä isä toivoi Franzista työnsä jatkajaa ja karkotti itsenäisyyttä tavoittelevan nuoren säveltäjän kahdesti kotoaan. Tekstissä esiintyy monia Schubertin musiikissa esiin nousevia aiheita, kuten vaeltaminen, yksinäisyys, lohdutus ja vastausta vaille jäävä rakkaus.

Vuonna 1822 Schubert aloitti myös h-molli-sinfonian säveltämisen ja sai valmiiksi kaksi osaa, mutta ei jäljellä olevina vuosinaan saattanut teosta loppuun. Jo vuonna 1938 musiikintutkija Arnold Schering esitti, että ”Keskeneräisen” sinfonian kaksi osaa kuvastaisivat proosatekstin kahta puoliskoa. Ajatus on noussut uudelleen esiin 2000-luvulla. Keskeisin on oletus, että Schubert jätti h-molli-sinfonian tarkoituksella kesken, koska oli muotoillut musiikiksi proosatekstissään kuvailemansa elämänsä ristiriidat sekä niiden sovinnon, eikä löytänyt niille perusteltavaa jatkoa.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Then, young girls naked and slender as reeds,
Danced the Shadow of the North Wind.
First they stood quiet as a field of corn
upon a still day.

And muted drums murmured of the drowsy heat.
Then the reed pipes
whispered of the evening breeze,

And the dancers’ arms rippled
like a breeze-stirred meadow
When the grass is high.

Then they moved gently as leaves flutter with the first breathing of a storm.
The wind strengthened to the melody of harps
And they swayed like papyrus
bowing in the marsh.

And the music heralded the storm
They were like trees where branches
Clasp, great winds and cater their leaves
As tempest driven offerings to the racing clouds.

Thunder muttered to the surge of drums
Until it seems that we were encompassed by a mighty storm
And as the music drifted into peace
The dancers’ rhythm turned to gentleness
Then the music enfolded quietness
And they were still, as trees upon a silent evening.

Always must I be Pharaoh,
Remote and wise and undisturbed
With no save Neyah I put off this garment of control.

I could not even be impatient
When the mirror showed my hair unsmooth,
Nor if the outline of my eye was smudged,
Could I throw wax upon the floor,
As I sometimes longed to do.

Always I had to preserve an unflawed calm,
As though the light around me shore like pearl
Instead of being flickered with the red of anger.

None knew that I felt like a harp to tightly strung,
Which at a touch giving forth harsh discords.

That crowns and wigs and
ceremonial robes were heavy
After a tunic and loose hair,
That to sit immobile a throne tired my muscles
Which were used to freedom.

In the temple I had been much alone
But now except when I was sleeping,
or in my sanctuary,
People were always with me,
People to whom I must be wise and kind.

There was no one who knew my secret
doubts and fears,
Or heard the foolish,
angry words that did not pass my lips,
But shouted in the silence of my thoughts.

Neyah and I were together, yet I was lonely:
Though I had his companionship,
I longed for that double link where each to each
Is like the balanced scale.

I could not tell Neyah of my longings,
Because I feared he would be sorrowful if he knew
That though I ruled beside him,
I still felt the loneliness of all women
Who do not have a man to share their lives with.

Tapiola Sinfonietta on vakiinnuttanut asemansa Suomen johtavana kamariorkesterina. Vuonna 1987 perustettu Espoon kaupunginorkesteri on 43 soittajan dynaaminen kokoonpano, jonka raikkaat ja vivahteikkaat tulkinnat saavat kiitosta aikakaudesta ja tyylisuunnasta riippumatta.

Orkesteri esiintyy usein ilman kapellimestaria, mikä kuuluu kamarimusiikillisena yhteissoittona, jossa jokaisella muusikolla on ratkaiseva rooli.

Vuodesta 2000 alkaen orkesterilla on ollut johtamismalli, jossa orkesterin taiteellisesta suunnittelusta vastaa kahden muusikon ja intendentin muodostama johtoryhmä. Keskustelevuus ja monitaiteellisuus ulottuvat myös yhteistyöhön taiteellisten partnereiden, residenssitaiteilijoiden sekä vierailevien kapellimestarien ja solistien kanssa. Kaudella 2025–2026 taiteellisina partnereina toimivat sellisti-kapellimestari Nicolas Altstaedt, kapellimestari Ryan Bancroft ja kitaristi-säveltäjä Marzi Nyman. Residenssitaiteilijana työskentelee pianisti Irina Zahharenkova.

Orkesterin kotisali on Espoon kulttuurikeskuksessa, ja esiintymiset saavuttavat kuulijoita myös konserttisalien ulkopuolella. Poikkeuksellisen laaja-alainen yleisötyö tavoittaa Espoossa kaikki ikäryhmät kohtuvauvoista senioreihin.

Orkesteri vierailee säännöllisesti kotimaisilla festivaaleilla. Vierailut ulkomailla ovat vahvistaneet kansainvälistä tunnettuutta palkitun diskografian ohella.

Oikeudet muutoksiin pidätetään / Subject to change without notice.

*Poissa kevään 2026 / Absent spring 2026.