Pjotr Tšaikovski: Rokokoo-muunnelmat op. 33, originaali versio 22'

Sándor Veress: Neljä transsilvanialaista tanssia 12'
Lassú: Poco rubato
Ugròs: Allegretto
Lejtős: Andantino
Dobbantós: Allegro vivace

Joseph Haydn: Sinfonia nro 70 D-duuri Hob. I:70 22'
Vivace con brio
Specie d’un canone in contrapunto doppio: Andante
Menuet: Allegretto – Trio
Finale: Allegro con brio

Konsertin arvioitu kesto on n. 60 min, ja se loppuu n. klo 18.

Pjotr Tjajkovskij: Rokokkovariationer, op. 33, originalversion 22'

Sándor Veress: Fyra transsylvanska danser 12'
Lassú: Poco rubato
Ugròs: Allegretto
Lejtős: Andantino
Dobbantós: Allegro vivace

Joseph Haydn: Symfoni nr 70 i D-dur Hob. I:70 22'
Vivace con brio
Specie d’un canone in contrapunto doppio: Andante
Menuet: Allegretto – Trio
Finale: Allegro con brio

Konserten är cirka 60 minuter lång, och den avslutas omkring kl. 18.

Du får gärna ta bilder av konserten utan blixt. Tagga oss gärna @tapiolasinfonietta.
Alla slags inspelning av konserten är förbjuden.
Ta hänsyn och använd dofter sparsamt.
Vi följer principerna för trygga rum.

Pyotr Tchaikovsky: Variations on a Rococo Theme, Op. 33, original version 22'

Sándor Veress: Four Transylvanian Dances 12'
Lassú: Poco rubato
Ugròs: Allegretto
Lejtős: Andantino
Dobbantós: Allegro vivace

Joseph Haydn: Symphony No. 70 in D major, Hob. I:70 22'
Vivace con brio
Specie d’un canone in contrapunto doppio: Andante
Menuet: Allegretto – Trio
Finale: Allegro con brio

The concert lasts approximately 60 minutes, and ends around 6 p.m.

You are free to take photos of the concert without flash. You may tag us @tapiolasinfonietta.
Recording of any kind during the concert is prohibited.
Please be considerate and use fragrances sparingly.
We have adopted the principles for safer space.

Tapiola Sinfoniettan uusi taiteellinen partneri Nicolas Altstaedt on Euroopan arvostetuimpiin kuuluva taiteellinen johtaja, kapellimestari ja sellisti, jonka toimintakenttä on poikkeuksellisen laaja-alainen. Ranskalais-saksalainen Altstaedt esiintyy sekä nyky- että vanhan musiikin kentällä, niin historiallisilla kuin moderneilla soittimilla. Nykymusiikin tulkitsijana hän on tehnyt yhteistyötä säveltäjien, kuten Thomas Adèsin, Jörg Widmannin ja Sofia Gubaidulinan, kanssa. Hän on johtanut Lockenhausin kamarimusiikkifestivaalia vuodesta 2012 ja toimi pitkään Haydn Philharmonien taiteellisena johtajana. Altstaedt esiintyy säännöllisesti huippuorkestereiden, mm. Wiener Philharmonikerin, London Philharmonicin ja NHK-sinfoniaorkesterin, solistina ja kapellimestarina.

Altstaedtin levytykset ovat saaneet laajaa kansainvälistä tunnustusta, ja hänet on palkittu mm. BBC Music Magazine -palkinnoilla, Credit Suisse Awardilla ja Beethovenring Bonnilla.

Joonas Tikkanen on visuaalisen suunnittelun huippunimi, jolla on pitkä kokemus esityssuunnittelusta näyttämö-, sirkus- ja installaatiotaiteen parissa. Tikkanen on valmistunut Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitokselta valo- ja videosuunnittelun koulutuslinjalta vuonna 2012. Hän on työskennellyt alalla vuodesta 2005 lähtien ja tehnyt ensimmäiset suunnittelutyönsä vuonna 2008. Hän on suunnitellut visuaalisia kokonaisuuksia useihin teoksiin tanssin, teatterin, musiikin sekä sirkus- ja installaatiotaiteen saralla.

Hänen viimeaikaisia suunnittelutöitään on nähty Tampereen Filharmonian, Tampere Talon ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona tehdyssä Taru Sormusten Herrasta suurtuotannossa, Lauri Porran Helsingin Juhlaviikoilla Senaatintorin portailla esitetyssä Basso-teoksessa, Johanna Nuutisen HZ, Hyöky ja Skin Hunger tanssiteoksissa, Kenneth Kvarnströmin Bolero 2.0 tanssiteoksessa, Tero Saarisen tanssiteoksessa nimeltä Wedge sekä Tukholman Kaupunginteatterin päänäyttämöllä Kulla Gulla ja A Chorus LIne teatteriteoksissa.

Joonas Tikkanen on Tapiola Sinfoniettan kumppani Indie-sarjan konserttien suunnittelussa ja toteutuksessa.

Pjotr Tšaikovski (1840–1893) lähestyi mennyttä aikakautta, ihailemaansa 1700-lukua, romanttisen runollisesti ihannoiden klassismin tasapainoa, herkkyyttä ja tyyliä.

1700-luku edusti Tšaikovskille enemmän kodikkaan rauhan, kauneuden ja sopusuhtaisuuden mielikuvitusmaailmaa, vähän samaan tapaan kuin lapsuusmuistot. Nämä idealisoidut mielikuvat hallitsevat vuonna 1876 valmistuneita Rokokoo-muunnelmia sellolle ja orkesterille. Teoksen epävirallisena tilaajana toimi sellotaiteilija Wilhelm Fitzenhagen, joka myös toimi vaativien virtuoosijaksojen asiantuntijana.

Tšaikovski oli käyttänyt muunnelmamuotoa enimmäkseen salonkityyppisissä pikkukappaleissa. Tässäkään tapauksessa hän ei halunnut korostaa kekseliäisyyttään vaan antaa tilaa pastissihenkiselle nostalgialle. Rokokooteema ja -tyyli ovat teoksessa tunnelmaa luovia elementtejä, 1700-luvun ajankuva on tyylitelty siniveriseksi sulavuudeksi.

Rokokoo-muunnelmien orkesterinkäsittely on herkullisen säästeliästä, esimerkkinä tyylikäs johdanto: jousien ja puupuhallinten vuoropuhelu, pizzicatojen kannattelema siirtymä käyrätorvisooloon sekä sellon viehättävästi esittelemä teema hyvätapaisine lopukkeineen.

Muunnelmat, eräänlaiset runolliset muotokuvat, vaihtelevat painotuksiltaan paljon. Hitaassa jaksossa kuulija kääritään romanttiseen pumpuliin, välillä tapaillaan otsikkoa muistellen menuettieleganssia ja lopussa päästetään lennokas taituruus valloilleen.

Teoksen 1877 kantaesittänyt Fitzenhagen päätti myöhemmissä esityksissään muuttaa osien järjestystä ja joutui sen vuoksi myös pudottamaan yhden variaation pois. Ikävä kyllä muunnelmat myös julkaistiin tässä muodossa, eikä Tšaikovski koskaan hyväksynyt painettua versiota. Seuraavassa kaaviossa on kuvattu säveltäjän originaalin ja Fitzenhagenin version muunnelmajärjestys:

Tšaikovski: I II III IV I VI VII VIII
Fitzenhagen: I II VI VII IV V III

Teosesittely: Antti Häyrynen

Romaniassa sijaitsevalla Transsilvanialla on ollut historiassa synkkä kaiku. Turkin ottomaanivaltakunnan laajetessa 1400-luvulla Draculesti-suvun ruhtinaat pitivät pitkään pintansa mutta jäivät samalla erityksiin linnoihinsa Karpaattien vuoristossa. Vuoriston suojaamilla alueilla syntyi monenlaista kansanperinnettä, myös omaperäistä ja arkaaista kansanmusiikkia.  

Habsburgien haltuun jouduttuaan Transsilvania liitettiin Itävalta-Unkariin. Se palautettiin I maailmansodan jälkeen Romanialle, mutta vielä II maailmansodan aikana Hitler liitti pohjoisen Transsilvanian Unkariin. Alue on yhä Suur-Unkarista haaveilevien laajenemislistalla. 

Unkarilainen Sándor Veress (1907–1992) jatkoi sävellys- ja opetustyössään omien opettajiensa, Béla Bartókin ja Zoltan Kodályn, viitoittamalla tiellä. Veressin musiikissa kuuluu monipuolinen kokemus kansanmusiikista, jota hän keräsi mm. Budapestin etnografisen museon assistenttina sekä Bartókin assistenttina Unkarin tiedeakatemiassa 1930-luvun lopulla. 

Musiikkipedagogiikkaan Veress yhdisti myös länsimaisia vaikutteita ja oli avainasemassa toisen maailmansodan jälkeen uudistamassa Unkarin musiikinopetusta. Veressin teoksien rytminkäsittely polveutuu usein kansanmusiikista, kontrapunkti sekä modaaliset tai bitonaaliset kiintopisteet Bartókilta ja Kodalylta.  

Neljä transsilvanialaista tanssia jousille valmistuivat vuonna 1949, kun Veress lähti Unkarista maanpakoon viettääkseen jäljellä olevat vuotensa Sveitsissä. Säveltäjä luonnehti teoksensa olevan ”vapaita mukaelmia eräistä tanssityyleistä, jotka ovat luonteenomaisia unkarilaisille kylille, etenkin Széklerille Transsilvaniassa”.  

Veress korostaa tansseissaan kansanmusiikin alkuvoimaa ja silottelematonta juurevuutta mutta käsittelee myös modernia jousiorkesteria erittäin tehokkaasti. Teoksen kaarros on sommiteltu loppua kohden kiihtyväksi. Lassu on hidas, usein czardaksen johdantona kuultu tanssi. Ugrós on puolestaan polkkaa muistuttava jykevä paritanssi. Lejtos on jälleen hidas tanssi, joka sooloineen kasvaa intensiivisen surulliseksi mutta taittuu eloisammassa lopputaitteessaan optimistiseksi. Dobbantós on railakas, synkoopeilla höystetty ja elinvoimaa uhkuva päätösnumero. 

Teosesittely: Antti Häyrynen

Joseph Haydn oli ollut muutaman vuoden Esterházyn ruhtinassuvun palveluksessa, kun nykyisen Unkarin pohjoisrajalle valmistui vuonna 1766 palatsi, jota verrattiin oitis Ludvig XIV:n Versaillesiin. Komeasta, mutta syrjäisestä Esterházasta tuli vuosikausiksi Haydnin asuin- ja työpaikka pitkälle metsästyssesongille, jonka ajaksi perhe piti jättää nykyisen Itävallan puolelle Eisenstadtin linnaan.

Kaksi vuotta Esterházan palatsin valmistumisen jälkeen sen yhteyteen valmistui täysimittainen oopperatalo, jossa Haydn johti omia ja toisten säveltäjien oopperoita noin kaksi kertaa viikossa. Oopperatalo ja sen mukana merkittävä joukko Haydnin käsikirjoituksia paloi vuonna 1779, ja ruhtinasperhe ystävineen joutui jonkin aikaa tyytymään orkesterimusiikkiin, jota toki viljeltiin muinakin aikoina.

Uuden oopperatalon peruskivi muurattiin kuukausi palon jälkeen, ja Haydn sävelsi tapahtumaa juhlistamaan sinfoniansa nro 70 D-duuri. Ensimmäinen osa (Allegro con brio) rientääkin optimistisen ooppera-alkusoiton tapaan. Hyppelevään pääteemaan on ladattu yllättäviä ja nokkelia käänteitä, jotka ennakoivat sinfonian myöhempiä vaiheita, vaikka pääosassa onkin energinen etukeno.

Haydn oli enemmän toiminnan kuin teorioiden mies, mutta hidas osa (Andante) osoittaa hänen pystyvän halutessaan oppineisiin taidonnäytteisiin. Kaanon kaksinkertaisella kontrapunktilla (Specie d’un canone in contrapunto doppio) kätkee teknisen taidonnäytteensä viehkeään liikkeeseen, jossa kaksiäänisen kaanonin korkea ja matala ääni voivat vaihtaa paikkaa, kuten Haydn näyttää. Kaksinkertaisessa kontrapunktissa olevat ovat d-mollissa, duurijaksot ovat homofonisia.

Menuetti jyskyttää tavallistakin elinvoimaisempana – Haydn lisäsi käsikirjoitukseen jälkikäteen patarumpu- ja trumpettistemman – mutta välitaite (Trio) on sitäkin vienompi ja menuetin kertauksen silaa poikkeuksellinen kooda. Finaali lähtee liikkeelle d-mollissa sipsutellen mutta paljastaa pian kontrapunktisen voimansa. Musiikin ottaa haltuunsa – edelleen mollissa – tuikea kolmoisfuuga, jonka seurauksena sipsutteleva pääteema saa loppukaneetissa tiukkasävyisen kuittauksen.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Heinäkuussa 1822 Franz Schubert kirjoitti elämäkerrallisen proosatekstin, jolle Ferdinand-veli antoi myöhemmin otsikon ”Minun uneni” (Mein Traum). Tekstissä Schubert kuvaa elämäänsä suuren sisarusparven poikkeusyksilönä, joka joutuu konfliktiin isänsä kanssa, pakenee kotoaan ja palaa sinne kuultuaan äitinsä kuolemasta. Jouduttuaan uudelleen välirikkoon isänsä kanssa hän karkaa jälleen vaeltavaan elämään. Mystisessä näyssä hän päätyy hurskaan neitsyen haudalle, jossa syntyy sovinto isän, pojan ja koko maailman välille.

Ferdinand-veljen säilyttämällä ja myöhemmin Robert Schumannille antamalla tekstillä oli todellisuuspohja nuoren Schubertin elämässä. Schubertin äiti Elisabeth kuoli 55-vuotiaana vuonna 1815. Opettajana työskentelevä isä toivoi Franzista työnsä jatkajaa ja karkotti itsenäisyyttä tavoittelevan nuoren säveltäjän kahdesti kotoaan. Tekstissä esiintyy monia Schubertin musiikissa esiin nousevia aiheita, kuten vaeltaminen, yksinäisyys, lohdutus ja vastausta vaille jäävä rakkaus.

Vuonna 1822 Schubert aloitti myös h-molli-sinfonian säveltämisen ja sai valmiiksi kaksi osaa, mutta ei jäljellä olevina vuosinaan saattanut teosta loppuun. Jo vuonna 1938 musiikintutkija Arnold Schering esitti, että ”Keskeneräisen” sinfonian kaksi osaa kuvastaisivat proosatekstin kahta puoliskoa. Ajatus on noussut uudelleen esiin 2000-luvulla. Keskeisin on oletus, että Schubert jätti h-molli-sinfonian tarkoituksella kesken, koska oli muotoillut musiikiksi proosatekstissään kuvailemansa elämänsä ristiriidat sekä niiden sovinnon, eikä löytänyt niille perusteltavaa jatkoa.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Then, young girls naked and slender as reeds,
Danced the Shadow of the North Wind.
First they stood quiet as a field of corn
upon a still day.

And muted drums murmured of the drowsy heat.
Then the reed pipes
whispered of the evening breeze,

And the dancers’ arms rippled
like a breeze-stirred meadow
When the grass is high.

Then they moved gently as leaves flutter with the first breathing of a storm.
The wind strengthened to the melody of harps
And they swayed like papyrus
bowing in the marsh.

And the music heralded the storm
They were like trees where branches
Clasp, great winds and cater their leaves
As tempest driven offerings to the racing clouds.

Thunder muttered to the surge of drums
Until it seems that we were encompassed by a mighty storm
And as the music drifted into peace
The dancers’ rhythm turned to gentleness
Then the music enfolded quietness
And they were still, as trees upon a silent evening.

Always must I be Pharaoh,
Remote and wise and undisturbed
With no save Neyah I put off this garment of control.

I could not even be impatient
When the mirror showed my hair unsmooth,
Nor if the outline of my eye was smudged,
Could I throw wax upon the floor,
As I sometimes longed to do.

Always I had to preserve an unflawed calm,
As though the light around me shore like pearl
Instead of being flickered with the red of anger.

None knew that I felt like a harp to tightly strung,
Which at a touch giving forth harsh discords.

That crowns and wigs and
ceremonial robes were heavy
After a tunic and loose hair,
That to sit immobile a throne tired my muscles
Which were used to freedom.

In the temple I had been much alone
But now except when I was sleeping,
or in my sanctuary,
People were always with me,
People to whom I must be wise and kind.

There was no one who knew my secret
doubts and fears,
Or heard the foolish,
angry words that did not pass my lips,
But shouted in the silence of my thoughts.

Neyah and I were together, yet I was lonely:
Though I had his companionship,
I longed for that double link where each to each
Is like the balanced scale.

I could not tell Neyah of my longings,
Because I feared he would be sorrowful if he knew
That though I ruled beside him,
I still felt the loneliness of all women
Who do not have a man to share their lives with.

Romaniassa sijaitsevalla Transsilvanialla on ollut historiassa synkkä kaiku. Turkin ottomaanivaltakunnan laajetessa 1400-luvulla Draculesti-suvun ruhtinaat pitivät pitkään pintansa mutta jäivät samalla erityksiin linnoihinsa Karpaattien vuoristossa. Vuoriston suojaamilla alueilla syntyi monenlaista kansanperinnettä, myös omaperäistä ja arkaaista kansanmusiikkia.  

Habsburgien haltuun jouduttuaan Transsilvania liitettiin Itävalta-Unkariin. Se palautettiin I maailmansodan jälkeen Romanialle, mutta vielä II maailmansodan aikana Hitler liitti pohjoisen Transsilvanian Unkariin. Alue on yhä Suur-Unkarista haaveilevien laajenemislistalla. 

Unkarilainen Sándor Veress (1907–1992) jatkoi sävellys- ja opetustyössään omien opettajiensa, Béla Bartókin ja Zoltan Kodályn, viitoittamalla tiellä. Veressin musiikissa kuuluu monipuolinen kokemus kansanmusiikista, jota hän keräsi mm. Budapestin etnografisen museon assistenttina sekä Bartókin assistenttina Unkarin tiedeakatemiassa 1930-luvun lopulla. 

Musiikkipedagogiikkaan Veress yhdisti myös länsimaisia vaikutteita ja oli avainasemassa toisen maailmansodan jälkeen uudistamassa Unkarin musiikinopetusta. Veressin teoksien rytminkäsittely polveutuu usein kansanmusiikista, kontrapunkti sekä modaaliset tai bitonaaliset kiintopisteet Bartókilta ja Kodalylta.  

Neljä transsilvanialaista tanssia jousille valmistuivat vuonna 1949, kun Veress lähti Unkarista maanpakoon viettääkseen jäljellä olevat vuotensa Sveitsissä. Säveltäjä luonnehti teoksensa olevan ”vapaita mukaelmia eräistä tanssityyleistä, jotka ovat luonteenomaisia unkarilaisille kylille, etenkin Széklerille Transsilvaniassa”.  

Veress korostaa tansseissaan kansanmusiikin alkuvoimaa ja silottelematonta juurevuutta mutta käsittelee myös modernia jousiorkesteria erittäin tehokkaasti. Teoksen kaarros on sommiteltu loppua kohden kiihtyväksi. Lassu on hidas, usein czardaksen johdantona kuultu tanssi. Ugrós on puolestaan polkkaa muistuttava jykevä paritanssi. Lejtos on jälleen hidas tanssi, joka sooloineen kasvaa intensiivisen surulliseksi mutta taittuu eloisammassa lopputaitteessaan optimistiseksi. Dobbantós on railakas, synkoopeilla höystetty ja elinvoimaa uhkuva päätösnumero. 

Teosesittely: Antti Häyrynen

Tapiola Sinfonietta on vakiinnuttanut asemansa Suomen johtavana kamariorkesterina. Vuonna 1987 perustettu Espoon kaupunginorkesteri on 43 soittajan dynaaminen kokoonpano, jonka raikkaat ja vivahteikkaat tulkinnat saavat kiitosta aikakaudesta ja tyylisuunnasta riippumatta.

Orkesteri esiintyy usein ilman kapellimestaria, mikä kuuluu kamarimusiikillisena yhteissoittona, jossa jokaisella muusikolla on ratkaiseva rooli.

Vuodesta 2000 alkaen orkesterilla on ollut johtamismalli, jossa orkesterin taiteellisesta suunnittelusta vastaa kahden muusikon ja intendentin muodostama johtoryhmä. Keskustelevuus ja monitaiteellisuus ulottuvat myös yhteistyöhön taiteellisten partnereiden, residenssitaiteilijoiden sekä vierailevien kapellimestarien ja solistien kanssa. Kaudella 2025–2026 taiteellisina partnereina toimivat sellisti-kapellimestari Nicolas Altstaedt, kapellimestari Ryan Bancroft ja kitaristi-säveltäjä Marzi Nyman. Residenssitaiteilijana työskentelee pianisti Irina Zahharenkova.

Orkesterin kotisali on Espoon kulttuurikeskuksessa, ja esiintymiset saavuttavat kuulijoita myös konserttisalien ulkopuolella. Poikkeuksellisen laaja-alainen yleisötyö tavoittaa Espoossa kaikki ikäryhmät kohtuvauvoista senioreihin.

Orkesteri vierailee säännöllisesti kotimaisilla festivaaleilla. Vierailut ulkomailla ovat vahvistaneet kansainvälistä tunnettuutta palkitun diskografian ohella.

Oikeudet muutoksiin pidätetään / Subject to change without notice.

*Poissa kevään 2026 / Absent spring 2026.