Hallusinaatio

Matthew Whittall: In the new light of spring, 20'

Hector Berlioz: Fantastinen sinfonia, op. 14 IHB 59, 55'

Rêveries - Passions (Largo - Allegro agitato e appassionato assai)
Un bal (Valse. Allegro non troppo)
Scène aux champs (Adagio)
Marche au supplice (Allegretto non troppo)
Songe d’une nuit de Sabbat - Dies Irae Ronde du Sabbat - Dies Irae et Ronde du Sabbat ensemble (Larghetto - Allegro)

Konsertin arvioitu kesto on n. 80 min, eli se loppuu n. klo 19.50.

Matthew Whittall: In the new light of spring, 20'

Hector Berlioz: Fantastisk symfoni, op. 14 IHB 59, 55'

Rêveries - Passions (Largo - Allegro agitato e appassionato assai)
Un bal (Valse. Allegro non troppo)
Scène aux champs (Adagio)
Marche au supplice (Allegretto non troppo)
Songe d’une nuit de Sabbat - Dies Irae Ronde du Sabbat - Dies Irae et Ronde du Sabbat ensemble (Larghetto - Allegro)

Konserten är ca 80 minuter lång, och den avslutas omkring kl. 19.50.

Du får gärna ta bilder av konserten utan blixt. Tagga oss gärna @tapiolasinfonietta.
Alla slags inspelning av konserten är förbjuden.
Ta hänsyn och använd dofter sparsamt.
Vi följer principerna för trygga rum.

Matthew Whittall: In the new light of spring, 20'

Hector Berlioz: Symphonie fantastique, op. 14 IHB 59, 55'

Rêveries - Passions (Largo - Allegro agitato e appassionato assai)
Un bal (Valse. Allegro non troppo)
Scène aux champs (Adagio)
Marche au supplice (Allegretto non troppo)
Songe d’une nuit de Sabbat - Dies Irae Ronde du Sabbat - Dies Irae et Ronde du Sabbat ensemble (Larghetto - Allegro)

The concert lasts approximately 80 minutes, and ends around 7:50 p.m.

You are free to take photos of the concert without flash. You may tag us @tapiolasinfonietta.
Recording of any kind during the concert is prohibited.
Please be considerate and use fragrances sparingly.
We have adopted the principles for safer space.

Tomas Djupsjöbacka tunnetaan monipuolisena muusikkona, jolla on vahvat juuret kamarimusiikissa. Hän on Meta4-jousikvartetin perustajajäsen ja sellisti sekä maineikkaan Euroopan kamariorkesterin jäsen. Djupsjöbacka opiskeli yksityisesti kapellimestariksi New Yorkin Metropolitan-oopperan musiikkijohtajan Yannick Nézet-Séguinin johdolla. Hän suoritti opintonsa Sibelius-Akatemian kapellimestariohjelmassa vuonna 2017 ja on osallistunut myös Jorma Panulan mestarikursseille. Vuonna 2013 Pohjanmaan kamariorkesterin kanssa tekemänsä kapellimestaridebyytin jälkeen Djupsjöbacka on esiintynyt useimpien suomalaisten orkestereiden kanssa.

Djupsjöbacka on kantaesittänyt useita teoksia ja hänen johtamissa konserteissa on musiikillisten elementtien lisäksi usein esimerkiksi tanssijoihin, jonglööreihin tai foley-artisteihin liittyviä elementtejä.

Anni Haapaniemi on Tapiola Sinfoniettan oboen äänenjohtaja. Toholammilta kotoisin oleva Anni aloitti jo lapsuudessa kuorolaulun ja pianonsoiton, mutta 11-vuotiaana hinku paikalliseen puhallinorkesteriin oli niin kova, että orkesterin johtaja ehdotti instrumentiksi oboeta. Harrastus vei mennessään ja Kaustisen musiikkilukion jälkeen tie vei Sibelius-Akatemiaan, Göteborgiin, Geneveen ja Pariisiin ammattiopintoihin. Vuonna 2003 Anni sai ensimmäisen orkesteripaikkansa Tampere Filharmoniasta. Työskenneltyään myös Helsingin kaupunginorkesterissa ura toi Annin unelmiensa työpaikkaan Tapiola Sinfoniettaan. Orkesterirepertuaarin lukuisat oboesoolot tarjoavat mahdollisuuden niin jousimaton päällä liihotteluun kuin puupuhallinsektion seassa pulputteluun. Molemmat ovat Annille nautinnollisia.  

Myös kamarimusisointi on Annille tärkeää, ja erityisen mielellään hän soittaa myös barokki- ja klassisen ajan oboeta. Vapaa-ajalla Annin löytää touhuamasta lastensa kanssa tai kotoilemasta muuten vain käsitöiden tai lukemattomien kirjojen parissa. Öisin ehtii veistellä muutaman röörinkin. 

Siljamari Heikinheimo tunnetaan viulistina ja ohjaajana, joka laajalla ammattitaidollaan ja näkemyksellään luo luontevia ja tuoreita yhteyksiä taiteenlajien välille. Kaudella 25–26 hän toimii Tapiola Sinfoniettan Indie -sarjan konserteissa ohjaajana.

Ooppera- ja konserttiohjauksia hän on tehnyt Radion Sinfoniaorkesterin, Tampere Filharmonian ja Tapiola Sinfoniettan kanssa, sekä mm. Rauma Festivossa, Meidän Festivaalilla, Kuhmon Kamarimusiikissa ja Lahden Sibelius-festivaalilla.

Heikinheimo on toiminut Rauma Festivon taiteellisena johtajana vuodesta 2020 lähtien. Taiteellinen suunnittelu näkyy Raumalla teosten valinnan ja sommittelun lisäksi usein myös yllättävässä tavassa tuoda konsertti tilaan.

Merkittävä opinahjo taiteellisen ajattelun kehittymiselle on ollut Taideyliopiston ja Cirkon toteuttama Taiteellisen Ajattelun Akatemia, joka toteutettiin Koneen Säätiön kolmivuotisella rahoituksella.

Joonas Tikkanen on visuaalisen suunnittelun huippunimi, jolla on pitkä kokemus esityssuunnittelusta näyttämö-, sirkus- ja installaatiotaiteen parissa. Tikkanen on valmistunut Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitokselta valo- ja videosuunnittelun koulutuslinjalta vuonna 2012. Hän on työskennellyt alalla vuodesta 2005 lähtien ja tehnyt ensimmäiset suunnittelutyönsä vuonna 2008. Hän on suunnitellut visuaalisia kokonaisuuksia useihin teoksiin tanssin, teatterin, musiikin sekä sirkus- ja installaatiotaiteen saralla.

Hänen viimeaikaisia suunnittelutöitään on nähty Tampereen Filharmonian, Tampere Talon ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona tehdyssä Taru Sormusten Herrasta suurtuotannossa, Lauri Porran Helsingin Juhlaviikoilla Senaatintorin portailla esitetyssä Basso-teoksessa, Johanna Nuutisen HZ, Hyöky ja Skin Hunger tanssiteoksissa, Kenneth Kvarnströmin Bolero 2.0 tanssiteoksessa, Tero Saarisen tanssiteoksessa nimeltä Wedge sekä Tukholman Kaupunginteatterin päänäyttämöllä Kulla Gulla ja A Chorus LIne teatteriteoksissa.

Joonas Tikkanen on Tapiola Sinfoniettan kumppani Indie-sarjan konserttien suunnittelussa ja toteutuksessa.

Säveltäjä Matthew Whittall opiskeli ensin käyrätorvensoittoa Torontossa ja myöhemmin sävellystä Massachusettsin yliopistossa sekä MA-tutkinnon New Yorkin valtionyliopistossa. Hänen tohtorinväitöksensä Sibelius-Akatemiassa käsittelee Mahlerin Das Lied von der Erdeä. Hän toimii tällä hetkellä Sibelius-Akatemiassa musiikkianalyysin ja musiikin historian tuntiopettajana. Whittallin musiikkia on ollut esillä mm. Kanadassa, USA:ssa ja eri puolilla Suomea.

Vuonna 2025 häneltä on valmistumassa urkukonsertto Radion sinfoniaorkesterille sekä suuri kuoroteos The World Tree Robert Macfarlanen luontoaiheisiin runoihin Helsingin Kamarikuorolle. Whittallin musiikista voi erottaa niin kanadalaisille kuin suomalaisille ominaisen luontoyhteyden ja vapauden arvostuksen, sekä ilmaisun, joka on yhtä aikaa välitöntä ja kokeilevaa.

In the new light of spring on Vaasan kaupunginorkesterin ja Tapiola Sinfoniettan yhteistilaus. Teos kantaesitettiin Vaasassa 2024 ja nyt se saa toisen kantaesityksensä. Teos on omistettu Tapiola Sinfoniettan oboen äänenjohtajalle Anni Haapaniemelle.

Whitttall kertoo oboekonsertostaan:
“Vokaalimusiikin säveltäjänä tunnen luonnollista vetoa ihmisääntä jäljitteleviin soittimiin, ja oboe laulaa sielukkaammin kuin ehkä mikään muu. Muutama vuosi sitten työskenneltyäni oboisti Anni Haapaniemen kanssa ja oltuani syvästi vaikuttunut hänen musikaalisuudestaan ja herkkyydestään kysyin, voisinko kirjoittaa hänelle konserton. Olen aina rakastanut Ralph Vaughan Williamsin konserton oboen ja jousien puhdasta, läpinäkyvää sointia, ja halusin kovasti käyttää samaa instrumentaatiota omassani.

Vaikka minulla ei ollut aikomustakaan haastaa oboen pastoraalista, lyyristä kielenkäyttöä, Anni ilmaisi halunsa koskettaa sen synkempiä piirteitä, ikään kuin repiä kauneuden kudosta. Tämä sopi hyvin yhteen kuvan kanssa, joka oli osa tätä teosta alusta alkaen ja joka on toistuva teema työssäni: talven ja kevään hidas, asteittainen vaihtuminen pohjoisilla leveysasteilla, erityisesti vuodenaikojen muuttuva valo. Se ilmenee aluksi niin pysähdyttävästi, sitten se täyttää taivaan ryntäävästi, pidentää päiviä ja peittää metsät kukkien, saniaisten ja kaikenlaisen uuden elämän alle.

Teos avautuu yhtenäisenä, rapsodisena jaksona, mutta ajan mittaan se sulautuu melko perinteiseksi kolmiosaiseksi muodoksi, jossa on kohtalaisen nopeatempoinen, diskursiivinen avausosa, nopeasti virtaava, riemukas scherzo ja joka päättyy aarian kaltaiseen hitaaseen osaan. Teos alkaa korkeiden jousiharmonioiden lempeästi muuntuvalla harmonialla, joka on kuin liikkuvien pilvien läpi suodattunut auringonvalo. Oboe astuu tähän maisemaan kiireettömällä yksinpuhelulla, joka on omituinen ja valoisa. Tämän musiikin vastakohtana on välittömästi tummempi, ahdistuneempi versio itsestään - aivan kuten pohjoismainen ilmasto vie häijysti pois kevään varhaiset vihjeet.

Tämä valon ja varjon välinen kahtiajako elävöittää koko teoksen loppuosaa. Valon laatu muuttuu koko ajan, se hämärtyy ja ilmestyy uudelleen äkillisinä valonsäteinä, joten musiikki säilyttää koko ajan tietynlaisen häilyvyyden. ”Repivä” vaikutus saavutetaan korostamalla oboen kurkkumaista matalaa rekisteriä ja jousien karuja klusterisointuja sekä valittavalla sävelkorkeuden taivutuksella ja moniäänisillä soinnuilla, jotka vääntävät ja vääristävät soolo-osan muuten lyyristä kudosta. Proteaaninen luonne vähenee vähitellen, jolloin auringon ensimmäiset lämpimät säteet pääsevät sisään ja oboe laulaa itsensä hiljaisuuteen jousien pitkän poljennon yli.”

Teosesittely: Antti Häyrynen

Hector Berliozin Fantastinen sinfonia op. 14 sai kantaesityksensä Pariisin konservatoriossa vuonna 1830, kolme vuotta Beethovenin kuoleman jälkeen. Yhdellä harppauksella klassismin jälkimainingeista loikattiin kaikkein estottomimpaan romantiikkaan.

Romanttisten säveltäjien kiikarissa oli ennen muuta musiikillisen asun antaminen ideoille ja ihanteille, joiden keskeiset vaikutteet tulivat usein kirjallisuudesta. Fantastisen sinfonian taustalta löytyvät Goethen Faust, Thomas de Quinceyn Oopiuminsyöjän tunnustukset, Victor Hugon Oodit ja balladit – sekä Shakespeare.

Pariisia haltioitti vuonna 1827 englantilainen näytelmäseurue, ja Berlioz ihastui palavasti Harriet Smithsonin naishahmoihin, Ofeliaan, Desdemonaan ja Juliaan. Näyttelijätär ei vastannut tuntemattoman säveltäjän tunteisiin ja tämä purki intohimonsa ja turhautumansa Symphonie fantastiqueen op. 14. Berlioz ja Smithson tapasivat toisensa myöhemmin Fantastisen sinfonian esityksessä vuonna 1832 ja avioituivat seuraavana vuonna, mutta onnellista liitosta ei tullut.

Berliozin sinfoniassaan käyttämä orkesteri moninkertaisine puhaltimineen ja erikoisinstrumentteineen oli aikanaan ennenkuulumaton, mutta klarinetisti ja musiikkiteknologi Michael Drapkin on onnistunut tiivistämään teoksen sinfonietta-kokoonpanolle. Berlioz sävelsi käytännössä jokaisen osan eri kokoonpanolle, mutta Drapkin on yhdenmukaistanut soittimen mm. keskittämällä sooloja eri puhaltimille ja supistamalla jousistoa.

Berliozin kirjoittama selostus Fantastisen sinfonian ohjelmasta (Episode de la Vie d´un Artiste, “Kohtauksia taiteilijan elämästä”) sukeltaa pelottomasti tunteiden alkulähteille:
“Sairaalloisen herkkä ja kuvitelmiin taipuvainen nuori muusikko on rakastunut ja myrkyttänyt epätoivoissaan itsensä oopiumilla. Hän vaipuu syvään ja outoon uneen, jossa hänen tunteensa, aistimuksensa ja muistonsa kääntyvät huumatuissa aivoissa musiikillisiksi ideoiksi ja hahmoiksi. Hänen rakastamansa nainen muuttuu melodiaksi, ‘Idée Fixeksi’, jonka hän kohtaa ja kuulee kaikkialla.

Ensimmäinen osa. Unelmia, intohimoa

Ensiksi hän muistaa rauhattomuutensa, tarkoituksettoman kiihkonsa, perusteettomat masennukset ja innoitukset, jotka hän koki ennen kuin näki palvontansa kohteen. Naisen ilmestys palauttaa mieleen maata järisyttävän rakkauden, epätoivoisen hädän, raivoisan mustasukkaisuuden, jälleen toipuneen rakkauden ja viimein uskon suoman lohdun.”

Hitaan johdannon (Largo) hauraat teemafragmentit hautaavat kuulijan unelmiin, pienet energiset pyrähdykset ja surumieliset välähdykset kuvastavat altista mielialaa, joka tuntuu tiivistyvän käyrätorvien kaukaisiin kutsuihin ja viulujen pitsikuvioihin. Dramaattisten eleiden jälkeen sinfonian esittelyjakso alkaa naisen muotokuvalla, läpi teoksen seikkailevalla Idée fixe –teemalla (johtoaiheella). Sen viehkeää melodiaa säestävät matalien jousien staccato-äänet, taiteilijan pamppaileva sydän. Välittömästi käynnistyvä Allegro-jakso tempoilee euforian ja epätoivon välillä rauhoittuen vasta lopputahdeilla.

Toinen osa. Tanssiaiset

Hän kohtaa rakastettunsa keskellä tanssiaisten juhlahumua.

Harppu tuo toisen osan (Allegro non troppo) valssisävelmään kimmeltävää eleganssia. Rakastetun Idée fixe -sävelmä ilmestyy puhaltimiin, kadotakseen jälleen tanssinpyörteisiin ja heittääkseen hyvästit klarineteissa juuri ennen koodan loppuvetoa.

Kolmas osa. Kohtaus maaseudulla

Maaseudulla kesäiltana hän kuulee kahden paimenen soittavan toisilleen vuoristolaislaulua. Tämä pastoraaliduetto, paikka, tuulen lempeä havina puissa, ja jotkin äskettäin heränneet toiveet tuovat uutta tyyneyttä hänen sydämeensä ja antavat valoisuutta hänen ajatuksiinsa. Mutta rakastettu (‘Idée Fixe’) ilmaantuu jälleen. Hänen sydämensä lyö tyhjää ja piinaavat aavistukset valtaavat mielen. Aurinko laskee. Kaukainen ukkosenkumu. Yksinäisyys. Hiljaisuus.”

Beethovenin Pastoraalisinfonian luonnonidyllistä on Fantastisen sinfonian hitaassa osassa (Adagio) kasvanut aavisteleva sielunmaisema. Berlioz käyttää keveintä pensseliään ja vaihtuvaa valaistusta: englannintorven ja oboen duetto sulautuu varovaiseen toiveikkuuteen, patarummut luovat synkeitä uhkakuvia pysähtyneeseen ja epätodelliseen tunnelmaan.

Neljäs osa. Marssi teloituspaikalle

Hän uneksii tappaneensa rakastettunsa; hänet on tuomittu kuolemaan ja kuljetetaan teloituspaikalle. Kulkue etenee marssin tahtiin, välillä hurjana ja synkkänä, välillä loistavana ja suurenmoisena, äänekkäiden purkausten seuratessa raskaita askelia. ‘Idée Fixe’ ilmestyy viime hetkellä, kuin viime muistona rakkaudesta, jonka kuolema katkaisee.”

Yksityisen draaman jälkeen on jälleen vuorossa julkinen tuomio. Rakastetun murha sivuutetaan sinfoniassa, mutta seuraukset kuvataan yksityiskohtaisesti. Surmatyöhön syylliseksi todettu säveltäjä marssitetaan ärisevien vaskien säestyksellä mestauslavalle, rakastetun kuva vilahtaa klarinetissa ja giljotiinin terä leikkaa kuvan poikki.

Viides osa. Uni notasapatista

Nuori taiteilija löytää itsensä noitasapatista, keskeltä aaveiden, velhojen ja kaikenlaisten hirviöiden kauhistuttavaa joukkoa, joka avustaa hänen hautajaisissaan. Outoja ääniä, vaikerrusta, naurunpurskahduksia, etäisiä kiljaisuja, joihin toiset vastaavat. Rakastetun Sävelmä kajahtaa jälleen, mutta ylevän vaatimattomuutensa menettäneenä: siitä on tullut karkea tanssisävelmä, tyhjänpäiväinen ja groteski. HÄN on saapunut noitien sapattiin.”

Finaalilla (Larghetto - Allegro) oli alkuperäisenä alaotsikkonaan “Irtileikatun pään uni”. Päätösosan kauhunäyt kasvavat yöllisestä huhuilusta, synkeistä teemanpätkistä ja sarkastisista välihuudoista painajaiseksi, jonka huipentaa ‘Idée fixe’ -melodia vääristyneenä irvikuvakseen, Es-klarinetin trillien täyttämäksi pilkkalauluksi. Kaunotarta tervehtivät suosion mylväisyt ja hän käynnistää orgiat. Hautajaiskellot saavat peräänsä synkän Dies irae -sävelmän parodian, joka kiihtyy pian riehakkaaksi tanssisävelmäksi, englantilaiseksi jigiksi.

Piiritanssin (Ronde du Sabbat) bakkanaalinen loisto, viimeisilleen puristetut orkestraaliset tehot ja karikatyyreiksi vääntyneet teemat luovat päätöksestä sadomasokistin unelman. Rakkaus ja kauneus uhrataan pakanallisella alttarilla, vietit ja alitajunta juhlivat voittoa järjestä ja kontrollista.

Klassinen viihde oli Antonin Dvořákin sydäntä lähellä, kuten olivat sen suurkuluttajat, hänen böömiläiset maanmiehensä. Kultivoitunut viihde kiinnosti kaikkia muitakin Itävallan keisarikunnassa. Erityisesti sitä edustivat serenadit, joissa yhdistyi italian sanat sera (ilta) ja al sereno (ulkona).

Vuonna 1878 valmistuneessa serenadissa puhaltimille op. 44 Dvořák leikittelee puhaltimille kirjoitettujen ulkoilmasävellysten kanssa, säveltämättä minkäänlaista parodiaa. Päinvastoin, teoksen käynnistävä marssi (Moderato quasi marcia) on hyvinkin vakava ja juurevuutta sille antavat yhtyettä tukevat matalat jouset, yleensä sello ja kontrabasso.

Dvořákin puhallinserenadin kokoonpano on ylipäätään tummasävyinen: jousien ohella kolme käyrätorvea, kolme fagottia (joista yksi kontrafagotti), sekä melodianliikuttelusta päävastuun kantavat kaksi oboeta ja kaksi klarinettia.

Avausosan juhlava arvokkuus on jossain määrin harhaanjohtavaa, sillä menuetti on kaukana hovitanssista. Päätaitteen aurinkoista luonnontuntua mehustaa taidokas soitinkäsittely ja välitaitteessa päästetään irti vauhdikkaat pelimannit. Menuetin sijaan kyseessä on itse asiassa leppeä sousedska, hitaan ländlerin kaltainen tanssi, joka kehystää tulista furianttia. Näitä tsekkiläisiä kansantansseja Dvořák viljeli vähän myöhemmin Slaavilaisissa tansseissaan orkesterille.

Hitaaseen osaan (Andante con moto) tuovat liikettä jousien säestyskuviot ja käyrätorvien synkoopit, johon leppeät soolot pujottautuvat kuin helmet kaulanauhaan. Finaalissa (Allegro molto) böömiläinen väritys kohoaa hallitsevaksi, samoin slaavilainen kiihko, joka kuitenkin raukeaa marssiaiheen kertaukseen. Reippaalla loppukirillä Dvořák kuitenkin takaa puhaltajilleen näyttävän lähdön lavalta.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Taru kauniista Mélusinesta on juuriltaan ranskalainen. Mélusine on ihmisenmuotoinen haltijatar, jolle lauantaisin kasvaa pyrstö. Lusignanin herra, kreivi Raymond menee hänen kanssaan naimisiin sillä ehdolla, etteivät he tapaa koskaan lauantaisin. Parempaa yllykettä eivät miehet kaipaa ja tultuaan paljastetuksi merenneidoksi Mélusine kiljaisee ja karkaa iäksi.

Felix Mendelssohnin (1809–1847) lyhyt sävelruno traagisesta merenneidosta, Das Märchen von der schönen Melusine op. 32, valmistui vuonna 1833. Vedelliset aiheet olivat kiinnostaneet Mendelssohnia jo Hebridit-alkusoitossa op. 26 ja Merentyven ja onnellinen matka -sävelrunossa op. 27. Kauniin Melusinen tarina ei menestynyt yhtä hyvin ja Mendelssohn uudisti sen vuonna 1835, jonka jälkeen hän oli itse siihen tyytyväinen. “Monien mielestä Melusina on paras alkusoittoni; ainakin se on kaikkein intiimein.”

Sävelruno Melusinasta ei kerro tarkkaa tarinaa, mutta klarinetin figuurit teoksen alussa maalaavat vedellisen ympäristön samaan tapaan kuin Wagnerin Reininkulta-alkusoitto parikymmentä vuotta myöhemmin. Vellovissa vesissä inhimilliset intohimot saavat väistämättä traagiset seuraukset. Mendelssohn ei korosta tätä niinkään sävelmotiivien kontrasteilla kuin elegantisti rakennetulla muodolla ja hienostuneella orkestraatiolla.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Heinäkuussa 1822 Franz Schubert kirjoitti elämäkerrallisen proosatekstin, jolle Ferdinand-veli antoi myöhemmin otsikon ”Minun uneni” (Mein Traum). Tekstissä Schubert kuvaa elämäänsä suuren sisarusparven poikkeusyksilönä, joka joutuu konfliktiin isänsä kanssa, pakenee kotoaan ja palaa sinne kuultuaan äitinsä kuolemasta. Jouduttuaan uudelleen välirikkoon isänsä kanssa hän karkaa jälleen vaeltavaan elämään. Mystisessä näyssä hän päätyy hurskaan neitsyen haudalle, jossa syntyy sovinto isän, pojan ja koko maailman välille.

Ferdinand-veljen säilyttämällä ja myöhemmin Robert Schumannille antamalla tekstillä oli todellisuuspohja nuoren Schubertin elämässä. Schubertin äiti Elisabeth kuoli 55-vuotiaana vuonna 1815. Opettajana työskentelevä isä toivoi Franzista työnsä jatkajaa ja karkotti itsenäisyyttä tavoittelevan nuoren säveltäjän kahdesti kotoaan. Tekstissä esiintyy monia Schubertin musiikissa esiin nousevia aiheita, kuten vaeltaminen, yksinäisyys, lohdutus ja vastausta vaille jäävä rakkaus.

Vuonna 1822 Schubert aloitti myös h-molli-sinfonian säveltämisen ja sai valmiiksi kaksi osaa, mutta ei jäljellä olevina vuosinaan saattanut teosta loppuun. Jo vuonna 1938 musiikintutkija Arnold Schering esitti, että ”Keskeneräisen” sinfonian kaksi osaa kuvastaisivat proosatekstin kahta puoliskoa. Ajatus on noussut uudelleen esiin 2000-luvulla. Keskeisin on oletus, että Schubert jätti h-molli-sinfonian tarkoituksella kesken, koska oli muotoillut musiikiksi proosatekstissään kuvailemansa elämänsä ristiriidat sekä niiden sovinnon, eikä löytänyt niille perusteltavaa jatkoa.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Then, young girls naked and slender as reeds,
Danced the Shadow of the North Wind.
First they stood quiet as a field of corn
upon a still day.

And muted drums murmured of the drowsy heat.
Then the reed pipes
whispered of the evening breeze,

And the dancers’ arms rippled
like a breeze-stirred meadow
When the grass is high.

Then they moved gently as leaves flutter with the first breathing of a storm.
The wind strengthened to the melody of harps
And they swayed like papyrus
bowing in the marsh.

And the music heralded the storm
They were like trees where branches
Clasp, great winds and cater their leaves
As tempest driven offerings to the racing clouds.

Thunder muttered to the surge of drums
Until it seems that we were encompassed by a mighty storm
And as the music drifted into peace
The dancers’ rhythm turned to gentleness
Then the music enfolded quietness
And they were still, as trees upon a silent evening.

Always must I be Pharaoh,
Remote and wise and undisturbed
With no save Neyah I put off this garment of control.

I could not even be impatient
When the mirror showed my hair unsmooth,
Nor if the outline of my eye was smudged,
Could I throw wax upon the floor,
As I sometimes longed to do.

Always I had to preserve an unflawed calm,
As though the light around me shore like pearl
Instead of being flickered with the red of anger.

None knew that I felt like a harp to tightly strung,
Which at a touch giving forth harsh discords.

That crowns and wigs and
ceremonial robes were heavy
After a tunic and loose hair,
That to sit immobile a throne tired my muscles
Which were used to freedom.

In the temple I had been much alone
But now except when I was sleeping,
or in my sanctuary,
People were always with me,
People to whom I must be wise and kind.

There was no one who knew my secret
doubts and fears,
Or heard the foolish,
angry words that did not pass my lips,
But shouted in the silence of my thoughts.

Neyah and I were together, yet I was lonely:
Though I had his companionship,
I longed for that double link where each to each
Is like the balanced scale.

I could not tell Neyah of my longings,
Because I feared he would be sorrowful if he knew
That though I ruled beside him,
I still felt the loneliness of all women
Who do not have a man to share their lives with.

Tapiola Sinfonietta on vakiinnuttanut asemansa Suomen johtavana kamariorkesterina. Vuonna 1987 perustettu Espoon kaupunginorkesteri on 43 soittajan dynaaminen kokoonpano, jonka raikkaat ja vivahteikkaat tulkinnat saavat kiitosta aikakaudesta ja tyylisuunnasta riippumatta.

Orkesteri esiintyy usein ilman kapellimestaria, mikä kuuluu kamarimusiikillisena yhteissoittona, jossa jokaisella muusikolla on ratkaiseva rooli.

Vuodesta 2000 alkaen orkesterilla on ollut johtamismalli, jossa orkesterin taiteellisesta suunnittelusta vastaa kahden muusikon ja intendentin muodostama johtoryhmä. Keskustelevuus ja monitaiteellisuus ulottuvat myös yhteistyöhön taiteellisten partnereiden, residenssitaiteilijoiden sekä vierailevien kapellimestarien ja solistien kanssa. Kaudella 2025–2026 taiteellisina partnereina toimivat sellisti-kapellimestari Nicolas Altstaedt, kapellimestari Ryan Bancroft ja kitaristi-säveltäjä Marzi Nyman. Residenssitaiteilijana työskentelee pianisti Irina Zahharenkova.

Orkesterin kotisali on Espoon kulttuurikeskuksessa, ja esiintymiset saavuttavat kuulijoita myös konserttisalien ulkopuolella. Poikkeuksellisen laaja-alainen yleisötyö tavoittaa Espoossa kaikki ikäryhmät kohtuvauvoista senioreihin.

Orkesteri vierailee säännöllisesti kotimaisilla festivaaleilla. Vierailut ulkomailla ovat vahvistaneet kansainvälistä tunnettuutta palkitun diskografian ohella.

www.tapiolasinfonietta.fi
Kuva: Maarit Kytöharju

Oikeudet muutoksiin pidätetään / Subject to change without notice

*poissa syksyn 2025 / Absent fall 2025