Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 5 Es-duuri op. 73, “Keisarikonsertto”, 37'

Allegro
Adagio un poco mosso (attacca)
Rondo: Allegro ma non troppo

Väliaika 20'

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 6 D-duuri op. 61 (viulukonserton mukaan), 42'

Allegro non troppo
Larghetto
Rondo

Konsertin arvioitu kesto on n. 110 min sisältäen väliajan, ja se loppuu n. klo 20.50.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsert nr 5 Ess-dur, op 73 ”Kejsaren”, 37'

Allegro
Adagio un poco mosso (attacca)
Rondo: Allegro ma non troppo

Paus 20'

Ludwig van Beethoven: Pianokonsert nr 6 D-dur, op 61 (baserad på violinkonserten), 42'

Allegro non troppo
Larghetto
Rondo

Konserten är cirka 110 minuter lång, inklusive paus, och den avslutas omkring kl. 20.50.

Du får gärna ta bilder av konserten utan blixt. Tagga oss gärna @tapiolasinfonietta.
Alla slags inspelning av konserten är förbjuden.
Ta hänsyn och använd dofter sparsamt.
Vi följer principerna för trygga rum.

Ludwig van Beethoven: Piano Concerto no. 5 in E flat major op. 73 ‘Emperor’

Allegro
Adagio un poco mosso (attacca)
Rondo: Allegro ma non troppo

Ludwig van Beethoven: Piano Concerto no. 6 in D major op. 61 (after the Violin Concerto)

Allegro non troppo
Larghetto
Rondo

The concert lasts approximately 110 minutes, and ends around 8:50 p.m.

You are free to take photos of the concert without flash. You may tag us @tapiolasinfonietta.
Recording of any kind during the concert is prohibited.
Please be considerate and use fragrances sparingly.
We have adopted the principles for safer space.

Irina Zahharenkovan Tapiola Sinfoniettan residenssitaiteilijuus päättyy tähän konserttiin. Hän on Viron tunnetuimpia kansainvälisiä taiteilijoita ja virtuoosimainen pianisti, joka esittää myös varhaisempaa musiikkia cembalolla ja fortepianolla. Suomessa asuva Zahharenkova esiintyy sekä soolona, mutta erityisesti kamariorkestereiden kanssa, soittaen monien maamme eturivin muusikoiden kanssa.

Zahharenkova on esiintynyt laajalti eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa. Hänen soolokonserttejaan on kuultu useilla arvostetuilla festivaaleilla, kuten Klavier-Festival Ruhr ja Mendelssohn Festivalilla Saksassa, Spoleto Festivalilla Italiassa, Kuhmon Kamarimusiikissa ja Naantalin Musiikkijuhlissa Suomessa, sekä Prades Pablo Casals Festivalilla Ranskassa. Hänen konsertteihinsa on kuulunut myös esiintymisiä merkittävissä konserttisalissa, kuten Concertgebouw Amsterdamissa ja Konzerthaus Berliinissä. Zahharenkova on soittanut myös monien johtavien orkestereiden solistina, kuten BBC Ulster Symphony Orchestran, Israel Philharmonic Orchestran ja Orchestre de la Suisse Romanden. Hänen yhteistyönsä kapellimestarien kuten Olari Eltsin, Robert Trevinon ja Leif Segerstamin kanssa on tuonut hänelle laajaa arvostusta.

Siljamari Heikinheimo tunnetaan viulistina ja ohjaajana, joka laajalla ammattitaidollaan ja näkemyksellään luo luontevia ja tuoreita yhteyksiä taiteenlajien välille. Kaudella 25–26 hän toimii Tapiola Sinfoniettan Indie -sarjan konserteissa ohjaajana.

Ooppera- ja konserttiohjauksia hän on tehnyt Radion Sinfoniaorkesterin, Tampere Filharmonian ja Tapiola Sinfoniettan kanssa, sekä mm. Rauma Festivossa, Meidän Festivaalilla, Kuhmon Kamarimusiikissa ja Lahden Sibelius-festivaalilla.

Heikinheimo on toiminut Rauma Festivon taiteellisena johtajana vuodesta 2020 lähtien. Taiteellinen suunnittelu näkyy Raumalla teosten valinnan ja sommittelun lisäksi usein myös yllättävässä tavassa tuoda konsertti tilaan.

Merkittävä opinahjo taiteellisen ajattelun kehittymiselle on ollut Taideyliopiston ja Cirkon toteuttama Taiteellisen Ajattelun Akatemia, joka toteutettiin Koneen Säätiön kolmivuotisella rahoituksella.

Joonas Tikkanen on visuaalisen suunnittelun huippunimi, jolla on pitkä kokemus esityssuunnittelusta näyttämö-, sirkus- ja installaatiotaiteen parissa. Tikkanen on valmistunut Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitokselta valo- ja videosuunnittelun koulutuslinjalta vuonna 2012. Hän on työskennellyt alalla vuodesta 2005 lähtien ja tehnyt ensimmäiset suunnittelutyönsä vuonna 2008. Hän on suunnitellut visuaalisia kokonaisuuksia useihin teoksiin tanssin, teatterin, musiikin sekä sirkus- ja installaatiotaiteen saralla.

Hänen viimeaikaisia suunnittelutöitään on nähty Tampereen Filharmonian, Tampere Talon ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona tehdyssä Taru Sormusten Herrasta suurtuotannossa, Lauri Porran Helsingin Juhlaviikoilla Senaatintorin portailla esitetyssä Basso-teoksessa, Johanna Nuutisen HZ, Hyöky ja Skin Hunger tanssiteoksissa, Kenneth Kvarnströmin Bolero 2.0 tanssiteoksessa, Tero Saarisen tanssiteoksessa nimeltä Wedge sekä Tukholman Kaupunginteatterin päänäyttämöllä Kulla Gulla ja A Chorus LIne teatteriteoksissa.

Joonas Tikkanen on Tapiola Sinfoniettan kumppani Indie-sarjan konserttien suunnittelussa ja toteutuksessa.

Ludwig van Beethovenin viides ja viimeinen pianokonsertto valmistui vuonna 1809 keskellä säveltäjän tuottoisinta luomiskautta. Samana vuonna Napoleonin joukot valtasivat Wienin, mikä ärsytti muutenkin kiukkuista Beethovenia, jonka mielestä keisari oli pettänyt Ranskan vallankumouksen tasavaltaiset ihanteet. Wieniläisyleisölle teoksen esitteli vuonna 1812 Beethovenin oppilas Carl Czerny.

Schindlerin perimätieto kertoo Beethovenin ilmoittaneen kadulla maleksiville ranskalaisupseereille, että "jos minä kenraalina ymmärtäisin yhtä paljon strategiasta kuin säveltäjänä kontrapunktista, antaisin teillekin muuta tekemistä". Beethoven istui miehityksen aikana putkassakin provokaatioidensa vuoksi, eikä varmaan olisi ilahtunut, jos olisi kuullut Es-duuri-pianokonserttonsa myöhemmin kantavan kustantaja Cramerin antamaa lisänimeä ”Keisarikonsertto”.

Majesteetillisuutta on kuitenkin totuttu pitämään teoksen luonnetta kuvaavana ominaisuutena. Ensinnäkin konsertto on edeltäjiinsä nähden selvästi julkisempi ja näyttävämpi teos. Se nojaa aiempaa enemmän suurenmoiseen elekieleen, asteikkoihin, trilleihin ja muuhun soivaan retoriikkaan kuin varsinaiseen sävelaiheiden kehittelyyn. Uljaasti soiva pääsävellaji – sama kuin ”Eroica”-sinfoniassa – on myös käsitetty monarkkisen loiston merkiksi. Lisäksi teos on omistettu Itävallan keisarin veljelle, arkkiherttua Rudolfille.

Teoksen ensimmäisen osan (Allegro) yhteydessä on kiinnitetty huomiota myös musiikin sotaisaan luonteeseen - Alfred Einstein nimitti sitä jopa ”militaristisen tyylin apoteoosiksi”. Beethoven osoittautuu ainakin musiikillisen lineaaritaktiikan mestariksi ja liikuttelee joukkojaan nuottipaperilla halveksimansa tykistökorpraalin taidolla. Mutta on syytä panna merkille myös teoksen lyyrinen ulottuvuus, jossa orkesteri ja piano pehmentävät toistensa kommentteja ja etsivät yhteistä käsitystä.

Komeilla eleillä pystytetty johdantorituaali korostaa solistin saapuvan areenalle valmiina voittajana, eikä aikaisempien konserttojen kamppailusta ole tietoa. Sinfonisesti muotoillussa ensiosassa riittää käänteitä, ja orkesterin ja soolopianon uljaat manööverit tuovat kieltämättä mieleen aikakauden sodankäynnin raskaan geometrian, mutta lopputulos ei jää tässä tapauksessa arvailujen varaan. Beethoven säveltää soolokadenssin kiinteäksi osaksi kokonaisuutta, mutta solistin poistuminen on yhtä komea kuin sisääntulokin.

Hidas osa (Adagio un poco mosso) on lyyrinen välisoitto, jonka vastakohtaisuutta korostaa supistettu orkesteri ja etäinen sävellaji (H-duuri). Beethoven ei anna muunnelmiensa häiritä ihanteellista virettä. Osan maalaama idylli vaikuttaa silti tavallista todentuntuisemmalta, kun päätösosa kasvaa siitä suoraan ilman taukoa (B-duurin kautta Es-duuriin).

Finaalirondo (Allegro) käynnistyy pianon tunnustellessa käyrätorvien ja jousipizzicatojen hiljaisella säestyksellä pääteemaa. Osan synkoopeissa kolkkavat rytmit ja massiivinen muotoilu viittaavat pikemmin sinfonioiden kuin konserttojen päätösosiin, vaikka solistista loistokkuutta ei ole säästelty. Avausosaan verrattuna solisti on nyt kevytjalkainen tanssimestari.

Jos ensimmäisen osan monumentaalisuus tuntui ylevän etäiseltä, finaalissa Beethoven onnistuu yhdistämään olympolaiseen vyörytystaktiikkaansa leikkisyyttä ja elämänmyönteisyyttä. Voi väittää, että Beethoven säveltäjänä tässä suhteessa ylitti Napoleonin sotapäällikkönä – tai ainakin saavutti pysyvämpiä tuloksia.

Pianokonsertoissaan Ludwig van Beethoven laajensi määrätietoisesti edeltäviltä wieniläisklassikoilta perittyä konserttorakennelmaa. Viulukonsertto D-duuri op. 61 (1806) valmistui samoihin aikoihin kolmannen pianokonserton kanssa, mutta siinä Beethovenin oli sovellettava uutta tyyliään varovaisemmin.

Viulukonsertto ei kuitenkaan menestynyt toivotulla tavalla, minkä vuoksi Lontoossa toimiva säveltäjäkustantaja Muzio Clementi tilasi Beethovenilta vuonna 1807 viulukonserton pianosovituksen. Clementin vääräksi osoittautunut oletus oli, että pianoversio edistäisi myös viulukonserton suosiota, jonka takasi vasta viulutaiteilija Joseph Joachim vuosikymmeniä myöhemmin.

Beethovenin otti maksetun tilaustyön ilolla vastaan ja laati viulukonsertostaan ”kuudennen” pianokonserttonsa. Merkittävimmät erot alkuperäisteokseen tulevat pianosolistin vasemmasta kädestä, joka valottaa oikealle kädelle uskottua viulun soololinjaa rohkeilla ja oivaltavilla harmonisilla ratkaisuilla.

Viulukonserttoon Beethoven ei säveltänyt yhtään kadenssia, mutta pianoversioon niitä syntyi neljä. Kiinnostavin on ensimmäisen osan laaja kadenssi, jossa pianon kanssa kamppailee teoksen aloittanut patarumpu. Beethoven rakentaa kadenssissa avausosan aiheista virtuoosisen fantasian, jossa koko konsertto saa uuden monumentaalisen luonteen. Se paljastaa viulukonsertossa uinuneen sinfonisen potentiaalin, jota korostaa myös hitaan osan ja finaalin väliin sävelletty lyhyt, mutta tuikea kadenssi.

Konserton op. 61a ensimmäisessä osassa (Allegro ma non troppo) laaja orkesterijohdanto antaa orkesterille seremoniamestarin tehtävät. Patarummun esittelemä rytmiaihe kohoaa avainasemaan ja ilmestyy kasvattamaan jännitystä osan eri taitteissa. Orkesteri ilmoittaa sonaattimuodon käänteistä, mutta yksilölliset ajatukset tulevat solistilta ja sen rooli kasvaa musiikin edetessä. Piano pystyy kehittelemään ja rikastamaan aiheita viulua enemmän ja perustelee tällä tavoin osan lopun kadenssia.

Hidas osa (Larghetto) antaa näyttämön solistin hallittavaksi. Piano joutuu esittelemään melodiat viulua hajautetummin, mutta Beethoven antaa ratkaisuilleen jännittävän runollisen profiilin. Solistin herkkää vaellusta korostaa pieni osan puoliväliin sijoittuva kadenssi.

Finaaliin (Allegro) johdattaa aiemmin mainittu pianon kadenssi. Piano käsittelee tanssillista pääteemaa viulua ronskimmin ja beethovenmaisella huumorilla. Osan lopusta löytyy perinteinen solistinen taidonnäyte, jota jatketaan orkesterin kanssa kujeilevassa hengessä iloiseen loppurykäisyyn saakka.

Klassinen viihde oli Antonin Dvořákin sydäntä lähellä, kuten olivat sen suurkuluttajat, hänen böömiläiset maanmiehensä. Kultivoitunut viihde kiinnosti kaikkia muitakin Itävallan keisarikunnassa. Erityisesti sitä edustivat serenadit, joissa yhdistyi italian sanat sera (ilta) ja al sereno (ulkona).

Vuonna 1878 valmistuneessa serenadissa puhaltimille op. 44 Dvořák leikittelee puhaltimille kirjoitettujen ulkoilmasävellysten kanssa, säveltämättä minkäänlaista parodiaa. Päinvastoin, teoksen käynnistävä marssi (Moderato quasi marcia) on hyvinkin vakava ja juurevuutta sille antavat yhtyettä tukevat matalat jouset, yleensä sello ja kontrabasso.

Dvořákin puhallinserenadin kokoonpano on ylipäätään tummasävyinen: jousien ohella kolme käyrätorvea, kolme fagottia (joista yksi kontrafagotti), sekä melodianliikuttelusta päävastuun kantavat kaksi oboeta ja kaksi klarinettia.

Avausosan juhlava arvokkuus on jossain määrin harhaanjohtavaa, sillä menuetti on kaukana hovitanssista. Päätaitteen aurinkoista luonnontuntua mehustaa taidokas soitinkäsittely ja välitaitteessa päästetään irti vauhdikkaat pelimannit. Menuetin sijaan kyseessä on itse asiassa leppeä sousedska, hitaan ländlerin kaltainen tanssi, joka kehystää tulista furianttia. Näitä tsekkiläisiä kansantansseja Dvořák viljeli vähän myöhemmin Slaavilaisissa tansseissaan orkesterille.

Hitaaseen osaan (Andante con moto) tuovat liikettä jousien säestyskuviot ja käyrätorvien synkoopit, johon leppeät soolot pujottautuvat kuin helmet kaulanauhaan. Finaalissa (Allegro molto) böömiläinen väritys kohoaa hallitsevaksi, samoin slaavilainen kiihko, joka kuitenkin raukeaa marssiaiheen kertaukseen. Reippaalla loppukirillä Dvořák kuitenkin takaa puhaltajilleen näyttävän lähdön lavalta.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Taru kauniista Mélusinesta on juuriltaan ranskalainen. Mélusine on ihmisenmuotoinen haltijatar, jolle lauantaisin kasvaa pyrstö. Lusignanin herra, kreivi Raymond menee hänen kanssaan naimisiin sillä ehdolla, etteivät he tapaa koskaan lauantaisin. Parempaa yllykettä eivät miehet kaipaa ja tultuaan paljastetuksi merenneidoksi Mélusine kiljaisee ja karkaa iäksi.

Felix Mendelssohnin (1809–1847) lyhyt sävelruno traagisesta merenneidosta, Das Märchen von der schönen Melusine op. 32, valmistui vuonna 1833. Vedelliset aiheet olivat kiinnostaneet Mendelssohnia jo Hebridit-alkusoitossa op. 26 ja Merentyven ja onnellinen matka -sävelrunossa op. 27. Kauniin Melusinen tarina ei menestynyt yhtä hyvin ja Mendelssohn uudisti sen vuonna 1835, jonka jälkeen hän oli itse siihen tyytyväinen. “Monien mielestä Melusina on paras alkusoittoni; ainakin se on kaikkein intiimein.”

Sävelruno Melusinasta ei kerro tarkkaa tarinaa, mutta klarinetin figuurit teoksen alussa maalaavat vedellisen ympäristön samaan tapaan kuin Wagnerin Reininkulta-alkusoitto parikymmentä vuotta myöhemmin. Vellovissa vesissä inhimilliset intohimot saavat väistämättä traagiset seuraukset. Mendelssohn ei korosta tätä niinkään sävelmotiivien kontrasteilla kuin elegantisti rakennetulla muodolla ja hienostuneella orkestraatiolla.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Heinäkuussa 1822 Franz Schubert kirjoitti elämäkerrallisen proosatekstin, jolle Ferdinand-veli antoi myöhemmin otsikon ”Minun uneni” (Mein Traum). Tekstissä Schubert kuvaa elämäänsä suuren sisarusparven poikkeusyksilönä, joka joutuu konfliktiin isänsä kanssa, pakenee kotoaan ja palaa sinne kuultuaan äitinsä kuolemasta. Jouduttuaan uudelleen välirikkoon isänsä kanssa hän karkaa jälleen vaeltavaan elämään. Mystisessä näyssä hän päätyy hurskaan neitsyen haudalle, jossa syntyy sovinto isän, pojan ja koko maailman välille.

Ferdinand-veljen säilyttämällä ja myöhemmin Robert Schumannille antamalla tekstillä oli todellisuuspohja nuoren Schubertin elämässä. Schubertin äiti Elisabeth kuoli 55-vuotiaana vuonna 1815. Opettajana työskentelevä isä toivoi Franzista työnsä jatkajaa ja karkotti itsenäisyyttä tavoittelevan nuoren säveltäjän kahdesti kotoaan. Tekstissä esiintyy monia Schubertin musiikissa esiin nousevia aiheita, kuten vaeltaminen, yksinäisyys, lohdutus ja vastausta vaille jäävä rakkaus.

Vuonna 1822 Schubert aloitti myös h-molli-sinfonian säveltämisen ja sai valmiiksi kaksi osaa, mutta ei jäljellä olevina vuosinaan saattanut teosta loppuun. Jo vuonna 1938 musiikintutkija Arnold Schering esitti, että ”Keskeneräisen” sinfonian kaksi osaa kuvastaisivat proosatekstin kahta puoliskoa. Ajatus on noussut uudelleen esiin 2000-luvulla. Keskeisin on oletus, että Schubert jätti h-molli-sinfonian tarkoituksella kesken, koska oli muotoillut musiikiksi proosatekstissään kuvailemansa elämänsä ristiriidat sekä niiden sovinnon, eikä löytänyt niille perusteltavaa jatkoa.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Then, young girls naked and slender as reeds,
Danced the Shadow of the North Wind.
First they stood quiet as a field of corn
upon a still day.

And muted drums murmured of the drowsy heat.
Then the reed pipes
whispered of the evening breeze,

And the dancers’ arms rippled
like a breeze-stirred meadow
When the grass is high.

Then they moved gently as leaves flutter with the first breathing of a storm.
The wind strengthened to the melody of harps
And they swayed like papyrus
bowing in the marsh.

And the music heralded the storm
They were like trees where branches
Clasp, great winds and cater their leaves
As tempest driven offerings to the racing clouds.

Thunder muttered to the surge of drums
Until it seems that we were encompassed by a mighty storm
And as the music drifted into peace
The dancers’ rhythm turned to gentleness
Then the music enfolded quietness
And they were still, as trees upon a silent evening.

Always must I be Pharaoh,
Remote and wise and undisturbed
With no save Neyah I put off this garment of control.

I could not even be impatient
When the mirror showed my hair unsmooth,
Nor if the outline of my eye was smudged,
Could I throw wax upon the floor,
As I sometimes longed to do.

Always I had to preserve an unflawed calm,
As though the light around me shore like pearl
Instead of being flickered with the red of anger.

None knew that I felt like a harp to tightly strung,
Which at a touch giving forth harsh discords.

That crowns and wigs and
ceremonial robes were heavy
After a tunic and loose hair,
That to sit immobile a throne tired my muscles
Which were used to freedom.

In the temple I had been much alone
But now except when I was sleeping,
or in my sanctuary,
People were always with me,
People to whom I must be wise and kind.

There was no one who knew my secret
doubts and fears,
Or heard the foolish,
angry words that did not pass my lips,
But shouted in the silence of my thoughts.

Neyah and I were together, yet I was lonely:
Though I had his companionship,
I longed for that double link where each to each
Is like the balanced scale.

I could not tell Neyah of my longings,
Because I feared he would be sorrowful if he knew
That though I ruled beside him,
I still felt the loneliness of all women
Who do not have a man to share their lives with.

Tapiola Sinfonietta on vakiinnuttanut asemansa Suomen johtavana kamariorkesterina. Vuonna 1987 perustettu Espoon kaupunginorkesteri on 43 soittajan dynaaminen kokoonpano, jonka raikkaat ja vivahteikkaat tulkinnat saavat kiitosta aikakaudesta ja tyylisuunnasta riippumatta.

Orkesteri esiintyy usein ilman kapellimestaria, mikä kuuluu kamarimusiikillisena yhteissoittona, jossa jokaisella muusikolla on ratkaiseva rooli.

Vuodesta 2000 alkaen orkesterilla on ollut johtamismalli, jossa orkesterin taiteellisesta suunnittelusta vastaa kahden muusikon ja intendentin muodostama johtoryhmä. Keskustelevuus ja monitaiteellisuus ulottuvat myös yhteistyöhön taiteellisten partnereiden, residenssitaiteilijoiden sekä vierailevien kapellimestarien ja solistien kanssa. Kaudella 2025–2026 taiteellisina partnereina toimivat sellisti-kapellimestari Nicolas Altstaedt, kapellimestari Ryan Bancroft ja kitaristi-säveltäjä Marzi Nyman. Residenssitaiteilijana työskentelee pianisti Irina Zahharenkova.

Orkesterin kotisali on Espoon kulttuurikeskuksessa, ja esiintymiset saavuttavat kuulijoita myös konserttisalien ulkopuolella. Poikkeuksellisen laaja-alainen yleisötyö tavoittaa Espoossa kaikki ikäryhmät kohtuvauvoista senioreihin.

Orkesteri vierailee säännöllisesti kotimaisilla festivaaleilla. Vierailut ulkomailla ovat vahvistaneet kansainvälistä tunnettuutta palkitun diskografian ohella.

www.tapiolasinfonietta.fi
Kuva: Maarit Kytöharju

Oikeudet muutoksiin pidätetään / Subject to change without notice

*poissa syksyn 2025 / Absent fall 2025