Gustav Mahler: Sinfonia nro 5 cis-molli (sov. Yoon Jae Lee) 76'

OSA I

I Trauermarsch: In gemessenem Schritt. Streng. Wie ein Kondukt

II Stürmischer bewegt. Mit größter Vehemenz

OSA II

III Scherzo: Kräftig, nicht zu schnell

OSA III

IV Adagietto: Sehr langsam

V Rondo-Finale

Konsertin arvioitu kesto on n. 80 min, ja se loppuu n. klo 19.50.

Visuaalien tekstit, lähteet:

Mahler, G., La Grange, H. d., Weiss, G., Martner, K., & Beaumont, A. (2004). Gustav Mahler: Letters to his wife. Cornell University Press.

Mahler, A., Beaumont, A., & Rode-Breymann, S. (1999). Diaries 1898-1902. Cornell University Press.

Gustav Mahler: Symfoni nr. 5 i cis-moll (arr. Yoon Jae Lee) 76'

DEL I

I Trauermarsch: In gemessenem Schritt. Streng. Wie ein Kondukt

II Stürmischer bewegt. Mit größter Vehemenz

DEL II

III Scherzo: Kräftig, nicht zu schnell

DEL III

IV Adagietto: Sehr langsam

V Rondo-Finale

Konserten är cirka 80 minuter lång, och den avslutas omkring kl. 19.50.

Text i visualer, källör:

Mahler, G., La Grange, H. d., Weiss, G., Martner, K., & Beaumont, A. (2004). Gustav Mahler: Letters to his wife. Cornell University Press.

Mahler, A., Beaumont, A., & Rode-Breymann, S. (1999). Diaries 1898-1902. Cornell University Press.

Du får gärna ta bilder av konserten utan blixt. Tagga oss gärna @tapiolasinfonietta.
Alla slags inspelning av konserten är förbjuden.
Ta hänsyn och använd dofter sparsamt.
Vi följer principerna för trygga rum.

Gustav Mahler: Symphony No. 5 in C-sharp minor (arr. Yoon Jae Lee) 76'

PART I

I Trauermarsch: In gemessenem Schritt. Streng. Wie ein Kondukt

II Stürmischer bewegt. Mit größter Vehemenz

PART II

III Scherzo: Kräftig, nicht zu schnell

PART III

IV Adagietto: Sehr langsam

V Rondo-Finale

The concert lasts approximately 80 minutes, and ends around 7:50 p.m.

Text in visuals, references:

Mahler, G., La Grange, H. d., Weiss, G., Martner, K., & Beaumont, A. (2004). Gustav Mahler: Letters to his wife. Cornell University Press.

Mahler, A., Beaumont, A., & Rode-Breymann, S. (1999). Diaries 1898-1902. Cornell University Press.

You are free to take photos of the concert without flash. You may tag us @tapiolasinfonietta.
Recording of any kind during the concert is prohibited.
Please be considerate and use fragrances sparingly.
We have adopted the principles for safer space.

Etelä-Koreassa syntynyt ja Los Angelesissa kasvanut Holly Hyun Choe tekee vaikutuksen läsnäolollaan ja säteilyllään kapellimestarin korokkeella. Hän on Sir Georg Solti Conducting Award 2025 -palkinnon saaja ja Norjan radion orkesterin (KORK) pääkapellimestari. Lokakuussa 2025 Orchestre national de Cannes nimitti hänet uudeksi musiikilliseksi johtajaksi kauden 2026/27 alusta lähtien.

Holly Hyun Choe on kysytty vieraileva kapellimestari sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Hän debytoi tällä kaudella Göteborgin sinfoniaorkesterin ja Gürzenich-orkesterin kanssa. Hän esiintyy ensimmäistä kertaa korealaiselle yleisölle Gyeonggi-filharmonisen orkesterin kanssa huhtikuussa 2026 Seoul Arts Centre Orchestra -festivaaleilla. Muita kauden kohokohtia ovat Philharmonisches Staatsorchester Hamburgin kausikonsertit ja hänen viimeinen konserttinsa Orchestre de Chambre de Genèven taiteilijana – hän johti Gerald Barryn oopperan Alice's Adventures Under Ground Grand Théâtre de Genèvessä viime kaudella.

Debyytti kotikaupungissaan Los Angelesissa oli merkittävä: Dudamel Fellow -stipendiaattina Holly Hyun Choe johti Los Angelesin filharmonikkoja ensimmäistä kertaa toukokuussa 2025. Hän palasi myös Schleswig-Holsteinin festivaaliorkesterin, Zürichin Tonhalle-orkesterin, Orchestre de Parisin ja Kammerakademie Potsdamin johtoon ja vieraili muissa arvostetuissa orkestereissa, kuten Deutsches Symphonie-Orchester Berlinissä ja Viron kansallisessa sinfoniaorkesterissa.

Tuodakseen esiin naissäveltäjiä Holly Hyun Choe ohjelmoi säännöllisesti Clarice Assadin, Grażyna Bacewiczin, Lili Boulangerin, Britta Byströmin, Louise Farrencin, Fanny Henselin, Jennifer Higdonin, Jessie Montgomeryn, Caroline Shawin, Dobrinka Tabakovan, Anna Thorvaldsdottirin ja Galina Ustvolskayan teoksia.

Holly Hyun Choe valmistui professori Johannes Schlaefliin johdolla Zürichin taideyliopistosta vuonna 2023. Hänen musiikillinen matkansa alkoi itseopiskeluna: hän oppi soittamaan klarinettia 13-vuotiaana ja sai ensimmäiset yksityiset musiikkituntinsa vasta 19-vuotiaana. Vuonna 2015 hän suoritti maisterintutkinnon professori Charles Peltzin johdolla New England -konservatoriossa. Hän on osallistunut Bernhard Haitinkin, Jorma Panulan, Fabio Luisin, Peter Eötvösin, Sylvia Caduffin ja Jaap van Zwedenin mestarikursseille ja avustanut Esa-Pekka Salosta, Leonard Slatkinia, Simone Youngia, François-Xavier Rothia ja Karina Canellakisia, ennen kuin hän vietti kaksi vuotta Paavo Järven johdolla Tonhalle-orkesterin apulaiskapellimestarina.

Vuonna 2018 hänet valittiin Saksan musiikkineuvoston Forum Dirigieren -ohjelmaan. Hän on saanut tukea myös Solti-säätiön urakehityspalkinnosta, Taki Alsop Conducting Fellowship -stipendistä ja Peter Eötvös -säätiön mentorointiohjelmasta.

Joonas Tikkanen on visuaalisen suunnittelun huippunimi, jolla on pitkä kokemus esityssuunnittelusta näyttämö-, sirkus- ja installaatiotaiteen parissa. Tikkanen on valmistunut Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitokselta valo- ja videosuunnittelun koulutuslinjalta vuonna 2012. Hän on työskennellyt alalla vuodesta 2005 lähtien ja tehnyt ensimmäiset suunnittelutyönsä vuonna 2008. Hän on suunnitellut visuaalisia kokonaisuuksia useihin teoksiin tanssin, teatterin, musiikin sekä sirkus- ja installaatiotaiteen saralla.

Hänen viimeaikaisia suunnittelutöitään on nähty Tampereen Filharmonian, Tampere Talon ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona tehdyssä Taru Sormusten Herrasta suurtuotannossa, Lauri Porran Helsingin Juhlaviikoilla Senaatintorin portailla esitetyssä Basso-teoksessa, Johanna Nuutisen HZ, Hyöky ja Skin Hunger tanssiteoksissa, Kenneth Kvarnströmin Bolero 2.0 tanssiteoksessa, Tero Saarisen tanssiteoksessa nimeltä Wedge sekä Tukholman Kaupunginteatterin päänäyttämöllä Kulla Gulla ja A Chorus LIne teatteriteoksissa.

Joonas Tikkanen on Tapiola Sinfoniettan kumppani Indie-sarjan konserttien suunnittelussa ja toteutuksessa.

Vuosina 1901–1902 valmistunut viides sinfonia cis-molli oli Gustav Mahlerin ensimmäinen puhdas soitinteos sitten esikoissinfonian. Se viitoitti hänen siirtymistään keskimmäiseen luomiskauteensa, jossa runollinen inspiraatio oli kätketty kuulijalta. Viidennessä sinfoniassa vapautuminen tekstilähteistä merkitsi myös siirtymistä romanttisesta realistisempaan tyyliin. Theodor Adornon mukaan kysymys oli “ohjelmansa nielaisseesta sinfoniasta”, jonka sanoma on kätketty tai kadotettu mutta silti läsnä.

Viidettä sinfoniaa säveltäessään Mahler tapasi Alma Schindlerin, ja he menivät naimisiin seuraavana vuonna (1902). Nuoripari vietti kuherruskuukauttaan kirjoittamalla puhtaaksi viidennen sinfonian partituuria. Adagiettoa on pidetty rakkaudentunnustuksena Almalle ja optimistinen finaali pyrkii ylittämään teoksen alkuosien negatiivisen energian. Alma lähetti myöhemmin kapellimestari Willem Mengelbergille rakkausrunon, jonka Mahler oli kirjoittanut Adagietton melodiaan.

Mahler hyväksyi wieniläismodernistien hänen teoksistaan laatimat kamariversiot, ja viime vuosina erilaisia reduktioita on syntyneet tiheään tahtiin. New Yorkissa vaikuttava kapellimestari, pianisti ja sovittaja Yoon Lee Jae on ottanut tehtäväkseen Mahlerin sinfonioiden kamariversioiden julkaisemisen (Mahler Chamber Project, MCP) perustamassaan Ondine Pressissä. Viidennen sinfonian kamariorkesteriversioon (2016) tarvitaan noin 33–38 soittajaa ja Jae on pyrkinyt muuttamaan alkuperäistä nuottikuvaa mahdollisimman vähän – kuuluisassa Adagiettossa ei lainkaan.

Viidennen sinfonian symmetrinen peruskuvio on sukua toiselle sinfonialle ja tässäkin tapauksessa tie kulkee pimeydestä valoon, cis-mollista D-duuriin. Teoksen viisi osaa Mahler niputti kolmeksi jaksoksi (1–2, 3, 4–5). Alkupuoli on synkkä ja ristiriitojen repimä. Se koostuu teoksen avaavasta surumarssista ja kohtaloa vastaan pyristelevästä toisesta osasta. Laaja scherzo-osa jakaa teoksen keskeltä. Valoisan loppupuoliskon muodostavat välisoittomainen Adagietto ja yltäkylläisen kontrapunktinen finaali.

Kahden ensimmäisen osan maailma on epätoivoinen mutta myös pistävän ironinen. Surumarssi (Trauermarsch. In gemessenem Schritt. Streng. Wie ein Kondukt) on kenties vaikuttavin lenkki Mahlerin kalmaisten karakteriosien ketjussa, kaipauksella ja menetyksen tunteella maustettu surusaatto. Osan avaa trumpettifanfaari, jonka sukulaisuus Beethovenin Kohtalo-teemaan ei ole sattumaa. Sitä seuraava jousiteema hohkaa alakuloista lempeyttä. Trumpetti ilmoittaa myös aggressiivisesta triotaitteesta, jossa tuska purkautuu viuhuvina jousiaiheina ja äkäisinä vaskisignaaleina. Kertauksessa välijakson energia laantuu toivonsa menettäneiksi vastalauseiksi.

Toisessa osassa (Strümisch bewegt, mit größter Vehemenz) kamppailu yltyy terästä kirskuviksi turnajaisiksi, jossa orkesteri musertaa kertaa toisensa jälkeen ensimmäisestä osasta periytyvän toiveikkaamman teeman. Kolmantena teemana vuorottelee hidas ja murheellinen marssiaihe, jolla ei riitä voimia vimmaisten rynnistysten torjumiseen. Osan huipennuksessa voitontahtoiset trumpettifanfaarit leviävät ylvääksi koraaliksi, jonka kukistuminen lannistaa musiikin kuiskauksiksi.

Sinfonian vedenjakaja, laaja ja mielikuvituksellinen kolmas osa (Kräftig, nicht zu schnell), liikkuu jännittävästi unen ja toden, tanssi- ja scherzokarakterien välillä. Juureva ländler-aihe vuorottelee keveän ja nostalgisen valssiteeman kanssa. Taustalla väreilevä luonnontuntu, yksinäisyys, etäisten torvien kutsu ja metsän humina tuntuvat haihduttavan edeltävien osien tragediaa. Vilkkaana risteilevien alitajuisten viestien sanansaattajana toimii virtuoosinen soolokäyrätorvi, joka johdattaa musiikkia lemmekkäistä kohtauksista tulisiin purkauksiin ja lopussa räjähtävään koodaan.

Adagietton lumovoimaa on koeteltu elokuvissa (Viscontin Kuolema Venetsiassa) ja valtiollisissa rituaaleissa (Robert Kennedyn hautajaiset, 9/11-muistojuhla), mutta sen yksinkertainen, omassa maailmassaan leijaileva suvanto ei ole tarkoitettu kantamaan sinfonian alkuosan emotionaalista taakkaa. Harpun ja jousten syvään hengittävä melodia maalaa laajan kaaren, tunnustuksellisen crescendon, josta henkii tyyni tunne ja resignaatio. Nopeasti ohi lipuva kauneusnäky rakentaa sillan energiseen rondofinaaliin (Allegro), jonka taidonnäytteet ja huoleton huumori puhaltavat pilvet lopullisesti taivaalta. Käyrätorvi ja puupuhaltimet aloittavat varovaisesti esittelemällä joukon kansanomaisia aiheita ja kiihdytetystä Adagietto-teemasta tulee sonaattirondon tärkein sivuteema.

Maanläheisyydestä huolimatta ilonpidolla (Allegro giocoso – Frisch) on myös periaatteellisempi luonne, sillä Mahlerille arkkitehtonisen suurmuodon rakentaminen ja kontrapunktinen virtuositeetti edustavat iloa puhtaasta musisoinnista. Huumori saa finaalissa myös ironiset ja sarkastiset sävynsä, mutta pääosaan kohoaa hyväntahtoisuus, kyky hyväksyä elämän monimuotoisuus. Elinvoimaisen juhlatunnelman tiivistää koodan koraali, jonka jälkeen orkesteri vapauttaa loppukiihdytyksessä kaikki energian rippeet.

Münchenissä syntynyt Wilhelm Killmayer (1927–⁠2017) opiskeli pianonsoittoa, orkesterinjohtoa ja sävellystä kotikaupungissaan vuosina 1945–1951. 1950-luvulla hän opiskeli sävellystä myös Carmina Buranastaan tunnetun Carl Orffin johdolla, ja vuodesta 1973 lähtien hän toimi Münchenin Musiikkikorkeakoulun pitkäaikaisena sävellyksen professorina.

Killmayer hylkäsi varhain tiukan linjan modernismin ja omaksui intuitiivisen ja ekspressionistisen tyylin, jonka juuret ovat 1800-luvun romantiikassa. Killmayerille romantiikan perinnössä tärkeintä eivät ole kauniit melodiat ja harmoniat vaan yllätyksellinen ja usein pienoismuodoissa kukkiva runollinen oivallus. Schumannin ja Brahmsin kyky antautua runokuvilleen toimivat esikuvina, mutta Killmayerin musiikki edellyttää ennakkoluulottomuutta myös kuulijalta.

La joie de vivre vuodelta 1996 on alaotsikoltaan ”Kamarikonsertto pienelle orkesterille ja obligato-oboelle”. Pienen, noin viisistoistaminuuttisen elämänilon ylistys on sävelletty Berliinin filharmonikoiden Haydn Ensemblelle ja orkesterin pitkäaikaiselle soolo-oboistille Hansjörg Schellenbergerille. Yhtyeen kokoonpanona oli Haydnin varhaisten sinfonioiden orkesteri pienine jousistoineen ja kaksine puhaltajineen.

Vaikka Killmayerin musiikin juuret olivat saksalaisessa perinteessä, elämäniloa tarkoittava otsikko on osuvampi kirjoittaa ranskaksi, La joie de vivre. Otsikosta huolimatta teoksen kuvaus elämänilosta on ehkä enemmän germaaninen kuin ranskalaisen huoleton, ja musiikki alkaakin hiljaisen surun tilasta.

Siitä hakeudutaan tuota pikaa liikkuvampaan olotilaan. ”Pakollinen” (obligato) oboeosuus on yksi teoksen konsertoivista solisteista ja kaikille soittimille on varattu tilaisuus näyttävään konsertoivuuteen, ja elämänilokin on tienattava kovalla työllä. Konserton lopussa musiikki palaa hitaaseen tempoon.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Romaniassa sijaitsevalla Transsilvanialla on ollut historiassa synkkä kaiku. Turkin ottomaanivaltakunnan laajetessa 1400-luvulla Draculesti-suvun ruhtinaat pitivät pitkään pintansa mutta jäivät samalla erityksiin linnoihinsa Karpaattien vuoristossa. Vuoriston suojaamilla alueilla syntyi monenlaista kansanperinnettä, myös omaperäistä ja arkaaista kansanmusiikkia.  

Habsburgien haltuun jouduttuaan Transsilvania liitettiin Itävalta-Unkariin. Se palautettiin I maailmansodan jälkeen Romanialle, mutta vielä II maailmansodan aikana Hitler liitti pohjoisen Transsilvanian Unkariin. Alue on yhä Suur-Unkarista haaveilevien laajenemislistalla. 

Unkarilainen Sándor Veress (1907–1992) jatkoi sävellys- ja opetustyössään omien opettajiensa, Béla Bartókin ja Zoltan Kodályn, viitoittamalla tiellä. Veressin musiikissa kuuluu monipuolinen kokemus kansanmusiikista, jota hän keräsi mm. Budapestin etnografisen museon assistenttina sekä Bartókin assistenttina Unkarin tiedeakatemiassa 1930-luvun lopulla. 

Musiikkipedagogiikkaan Veress yhdisti myös länsimaisia vaikutteita ja oli avainasemassa toisen maailmansodan jälkeen uudistamassa Unkarin musiikinopetusta. Veressin teoksien rytminkäsittely polveutuu usein kansanmusiikista, kontrapunkti sekä modaaliset tai bitonaaliset kiintopisteet Bartókilta ja Kodalylta.  

Neljä transsilvanialaista tanssia jousille valmistuivat vuonna 1949, kun Veress lähti Unkarista maanpakoon viettääkseen jäljellä olevat vuotensa Sveitsissä. Säveltäjä luonnehti teoksensa olevan ”vapaita mukaelmia eräistä tanssityyleistä, jotka ovat luonteenomaisia unkarilaisille kylille, etenkin Széklerille Transsilvaniassa”.  

Veress korostaa tansseissaan kansanmusiikin alkuvoimaa ja silottelematonta juurevuutta mutta käsittelee myös modernia jousiorkesteria erittäin tehokkaasti. Teoksen kaarros on sommiteltu loppua kohden kiihtyväksi. Lassu on hidas, usein czardaksen johdantona kuultu tanssi. Ugrós on puolestaan polkkaa muistuttava jykevä paritanssi. Lejtos on jälleen hidas tanssi, joka sooloineen kasvaa intensiivisen surulliseksi mutta taittuu eloisammassa lopputaitteessaan optimistiseksi. Dobbantós on railakas, synkoopeilla höystetty ja elinvoimaa uhkuva päätösnumero. 

Teosesittely: Antti Häyrynen

Joseph Haydn oli ollut muutaman vuoden Esterházyn ruhtinassuvun palveluksessa, kun nykyisen Unkarin pohjoisrajalle valmistui vuonna 1766 palatsi, jota verrattiin oitis Ludvig XIV:n Versaillesiin. Komeasta, mutta syrjäisestä Esterházasta tuli vuosikausiksi Haydnin asuin- ja työpaikka pitkälle metsästyssesongille, jonka ajaksi perhe piti jättää nykyisen Itävallan puolelle Eisenstadtin linnaan.

Kaksi vuotta Esterházan palatsin valmistumisen jälkeen sen yhteyteen valmistui täysimittainen oopperatalo, jossa Haydn johti omia ja toisten säveltäjien oopperoita noin kaksi kertaa viikossa. Oopperatalo ja sen mukana merkittävä joukko Haydnin käsikirjoituksia paloi vuonna 1779, ja ruhtinasperhe ystävineen joutui jonkin aikaa tyytymään orkesterimusiikkiin, jota toki viljeltiin muinakin aikoina.

Uuden oopperatalon peruskivi muurattiin kuukausi palon jälkeen, ja Haydn sävelsi tapahtumaa juhlistamaan sinfoniansa nro 70 D-duuri. Ensimmäinen osa (Allegro con brio) rientääkin optimistisen ooppera-alkusoiton tapaan. Hyppelevään pääteemaan on ladattu yllättäviä ja nokkelia käänteitä, jotka ennakoivat sinfonian myöhempiä vaiheita, vaikka pääosassa onkin energinen etukeno.

Haydn oli enemmän toiminnan kuin teorioiden mies, mutta hidas osa (Andante) osoittaa hänen pystyvän halutessaan oppineisiin taidonnäytteisiin. Kaanon kaksinkertaisella kontrapunktilla (Specie d’un canone in contrapunto doppio) kätkee teknisen taidonnäytteensä viehkeään liikkeeseen, jossa kaksiäänisen kaanonin korkea ja matala ääni voivat vaihtaa paikkaa, kuten Haydn näyttää. Kaksinkertaisessa kontrapunktissa olevat ovat d-mollissa, duurijaksot ovat homofonisia.

Menuetti jyskyttää tavallistakin elinvoimaisempana – Haydn lisäsi käsikirjoitukseen jälkikäteen patarumpu- ja trumpettistemman – mutta välitaite (Trio) on sitäkin vienompi ja menuetin kertauksen silaa poikkeuksellinen kooda. Finaali lähtee liikkeelle d-mollissa sipsutellen mutta paljastaa pian kontrapunktisen voimansa. Musiikin ottaa haltuunsa – edelleen mollissa – tuikea kolmoisfuuga, jonka seurauksena sipsutteleva pääteema saa loppukaneetissa tiukkasävyisen kuittauksen.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Heinäkuussa 1822 Franz Schubert kirjoitti elämäkerrallisen proosatekstin, jolle Ferdinand-veli antoi myöhemmin otsikon ”Minun uneni” (Mein Traum). Tekstissä Schubert kuvaa elämäänsä suuren sisarusparven poikkeusyksilönä, joka joutuu konfliktiin isänsä kanssa, pakenee kotoaan ja palaa sinne kuultuaan äitinsä kuolemasta. Jouduttuaan uudelleen välirikkoon isänsä kanssa hän karkaa jälleen vaeltavaan elämään. Mystisessä näyssä hän päätyy hurskaan neitsyen haudalle, jossa syntyy sovinto isän, pojan ja koko maailman välille.

Ferdinand-veljen säilyttämällä ja myöhemmin Robert Schumannille antamalla tekstillä oli todellisuuspohja nuoren Schubertin elämässä. Schubertin äiti Elisabeth kuoli 55-vuotiaana vuonna 1815. Opettajana työskentelevä isä toivoi Franzista työnsä jatkajaa ja karkotti itsenäisyyttä tavoittelevan nuoren säveltäjän kahdesti kotoaan. Tekstissä esiintyy monia Schubertin musiikissa esiin nousevia aiheita, kuten vaeltaminen, yksinäisyys, lohdutus ja vastausta vaille jäävä rakkaus.

Vuonna 1822 Schubert aloitti myös h-molli-sinfonian säveltämisen ja sai valmiiksi kaksi osaa, mutta ei jäljellä olevina vuosinaan saattanut teosta loppuun. Jo vuonna 1938 musiikintutkija Arnold Schering esitti, että ”Keskeneräisen” sinfonian kaksi osaa kuvastaisivat proosatekstin kahta puoliskoa. Ajatus on noussut uudelleen esiin 2000-luvulla. Keskeisin on oletus, että Schubert jätti h-molli-sinfonian tarkoituksella kesken, koska oli muotoillut musiikiksi proosatekstissään kuvailemansa elämänsä ristiriidat sekä niiden sovinnon, eikä löytänyt niille perusteltavaa jatkoa.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Then, young girls naked and slender as reeds,
Danced the Shadow of the North Wind.
First they stood quiet as a field of corn
upon a still day.

And muted drums murmured of the drowsy heat.
Then the reed pipes
whispered of the evening breeze,

And the dancers’ arms rippled
like a breeze-stirred meadow
When the grass is high.

Then they moved gently as leaves flutter with the first breathing of a storm.
The wind strengthened to the melody of harps
And they swayed like papyrus
bowing in the marsh.

And the music heralded the storm
They were like trees where branches
Clasp, great winds and cater their leaves
As tempest driven offerings to the racing clouds.

Thunder muttered to the surge of drums
Until it seems that we were encompassed by a mighty storm
And as the music drifted into peace
The dancers’ rhythm turned to gentleness
Then the music enfolded quietness
And they were still, as trees upon a silent evening.

Always must I be Pharaoh,
Remote and wise and undisturbed
With no save Neyah I put off this garment of control.

I could not even be impatient
When the mirror showed my hair unsmooth,
Nor if the outline of my eye was smudged,
Could I throw wax upon the floor,
As I sometimes longed to do.

Always I had to preserve an unflawed calm,
As though the light around me shore like pearl
Instead of being flickered with the red of anger.

None knew that I felt like a harp to tightly strung,
Which at a touch giving forth harsh discords.

That crowns and wigs and
ceremonial robes were heavy
After a tunic and loose hair,
That to sit immobile a throne tired my muscles
Which were used to freedom.

In the temple I had been much alone
But now except when I was sleeping,
or in my sanctuary,
People were always with me,
People to whom I must be wise and kind.

There was no one who knew my secret
doubts and fears,
Or heard the foolish,
angry words that did not pass my lips,
But shouted in the silence of my thoughts.

Neyah and I were together, yet I was lonely:
Though I had his companionship,
I longed for that double link where each to each
Is like the balanced scale.

I could not tell Neyah of my longings,
Because I feared he would be sorrowful if he knew
That though I ruled beside him,
I still felt the loneliness of all women
Who do not have a man to share their lives with.

Tapiola Sinfonietta on vakiinnuttanut asemansa Suomen johtavana kamariorkesterina. Vuonna 1987 perustettu Espoon kaupunginorkesteri on 43 soittajan dynaaminen kokoonpano, jonka raikkaat ja vivahteikkaat tulkinnat saavat kiitosta aikakaudesta ja tyylisuunnasta riippumatta.

Orkesteri esiintyy usein ilman kapellimestaria, mikä kuuluu kamarimusiikillisena yhteissoittona, jossa jokaisella muusikolla on ratkaiseva rooli.

Vuodesta 2000 alkaen orkesterilla on ollut johtamismalli, jossa orkesterin taiteellisesta suunnittelusta vastaa kahden muusikon ja intendentin muodostama johtoryhmä. Keskustelevuus ja monitaiteellisuus ulottuvat myös yhteistyöhön taiteellisten partnereiden, residenssitaiteilijoiden sekä vierailevien kapellimestarien ja solistien kanssa. Kaudella 2025–2026 taiteellisina partnereina toimivat sellisti-kapellimestari Nicolas Altstaedt, kapellimestari Ryan Bancroft ja kitaristi-säveltäjä Marzi Nyman. Residenssitaiteilijana työskentelee pianisti Irina Zahharenkova.

Orkesterin kotisali on Espoon kulttuurikeskuksessa, ja esiintymiset saavuttavat kuulijoita myös konserttisalien ulkopuolella. Poikkeuksellisen laaja-alainen yleisötyö tavoittaa Espoossa kaikki ikäryhmät kohtuvauvoista senioreihin.

Orkesteri vierailee säännöllisesti kotimaisilla festivaaleilla. Vierailut ulkomailla ovat vahvistaneet kansainvälistä tunnettuutta palkitun diskografian ohella.

Oikeudet muutoksiin pidätetään / Subject to change without notice.

*Poissa kevään 2026 / Absent spring 2026.