Sotilaan tarina

Igor Stravinsky: Sotilaan tarina, teksti Charles-Ferdinand Ramuz.

Lue, jouée et dansée.

I

Sotilaan marssi
Kohtaus virran partaalla
Sotilaan marssi
Pastoraali (ja jälkisoitto)
Viulu (muunnelmia ja kertaus)

II

Sotilaan marssi
Kuninkaallinen marssi
Pieni konsertti
Kolme tanssia: Tango-Valssi-Ragtime
Paholaisen tanssi
Pieni koraali
Paholaisen marssi
Suuri koraali

Ranskan kielestä suomentanut Olli-Matti Ronimus (1967).
Näytelmän esitysoikeuksia valvoo Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry.

Sisältövaroitus: sisältää vilkkuvia valoja.
Sisältöhuomio: Sotilaan tarinan lavastelippu on mittasuhteiltaan ja väriltään erilainen kuin valtioneuvoston ohjeiden mukainen Suomen lippu.

Konsertin arvioitu kesto on n. 60 min, eli konsertti loppuu n. klo 20.

Igor Stravinsky: Soldatens saga, text av Charles-Ferdinand Ramuz.

Lue, jouée et dansée.

I

Soldatmarsch
Scene by the River (Scene vid floden)
Soldatmarsch
Pastoral (och postludium)
Violin (variationer och rekapitulation)

II

Soldatmarsch
Kunglig marsch
Litet konsert
Tre danser: Tango-Vals-Ragtime
Djävulens dans
Liten koral
Djävulens marsch
Stor koral

Uppföranderättigheterna till pjäsen kontrolleras av Finlands dramatiker- och manusförfattarförbund.

Innehållsvarning: innehåller blinkande ljus.
Innehållsnotering: Flaggan som används i soldatens berättelse skiljer sig i storlek och färg från den finska flaggan som anges i regeringens riktlinjer.

Konsertens beräknade längd är cirka 60 minuter och slutar cirka klockan 20.00.

Du får gärna ta bilder av konserten utan blixt. Tagga oss gärna @tapiolasinfonietta.
Alla slags inspelning av konserten är förbjuden.
Ta hänsyn och använd dofter sparsamt.
Vi följer principerna för trygga rum.

Igor Stravinsky: The Soldier's Tale, text by Charles-Ferdinand Ramuz.

Lue, jouée et dansée.

I

Soldier's March
Scene by the River
Soldier's March
Pastoral (and postlude)
Violin (variations and reprise)

II

Soldier's March
Royal March
Little Concert
Three dances: Tango-Waltz-Ragtime
The Devil's Dance
Little Chorale
The Devil's March
Grand Chorale

The performance rights to the play are controlled by the Finnish Playwrights and Screenwriters Guild.

Content warning: contains flashing lights.
Content note: The flag used in the soldier's story differs in size and color from the Finnish flag as specified in the government guidelines.

The concert lasts approximately 60 minutes, and ends around 8 p.m.

You are free to take photos of the concert without flash. You may tag us @tapiolasinfonietta.
Recording of any kind during the concert is prohibited.
Please be considerate and use fragrances sparingly.
We have adopted the principles for safer space.

Linda Wallgren (s.1988) on helsinkiläissyntyinen teatteriohjaaja, joka valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön koulutusohjelmasta 2014.Wallgrenia kiinnostaa huokoinen, älykäs ja salakavala teatteri, rakenteet ja tasa-arvo ja yllättävät tulokulmat.

Wallgren on nimitetty Kansallisteatterin kotiohjaajaksi vuosien 2024–2030 ajaksi. Tänä aikana hän ohjaa Kansallisteatteriin kolme näyttämöteosta.

Wallgren on Kansallisteatterin lisäksi ohjannut esityksiä mm. Tampereen Työväen Teatterille, Q-teatterille, Ryhmäteatterille, Helsingin, Turun, Kajaanin, Kemin, Oulun ja Rovaniemen kaupunginteattereille, Linnateatterille sekä Kulttuuritehdas Korjaamolle yhteistyössä vapaan kentän ammattilaisista koostuvan ”teatteri”-kollektiivin kanssa. Wallgren toimi vuosina 2016–2020 lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon taiteellisena johtajana.

Wallgrenin ja hänen työryhmänsä Aleksis Kivi -esitykselle (Red Nose Company & Kansallisteatteri) myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2022. Linda Wallgren sai vuonna 2024 saman esityksen ohjaustyöstä Eino Kalima -palkinnon yhdessä Timo Ruuskasen ja Tuukka Vasaman kanssa.

Joonas Tikkanen on visuaalisen suunnittelun huippunimi, jolla on pitkä kokemus esityssuunnittelusta näyttämö-, sirkus- ja installaatiotaiteen parissa. Tikkanen on valmistunut Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitokselta valo- ja videosuunnittelun koulutuslinjalta vuonna 2012. Hän on työskennellyt alalla vuodesta 2005 lähtien ja tehnyt ensimmäiset suunnittelutyönsä vuonna 2008. Hän on suunnitellut visuaalisia kokonaisuuksia useihin teoksiin tanssin, teatterin, musiikin sekä sirkus- ja installaatiotaiteen saralla.

Hänen viimeaikaisia suunnittelutöitään on nähty Tampereen Filharmonian, Tampere Talon ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona tehdyssä Taru Sormusten Herrasta suurtuotannossa, Lauri Porran Helsingin Juhlaviikoilla Senaatintorin portailla esitetyssä Basso-teoksessa, Johanna Nuutisen HZ, Hyöky ja Skin Hunger tanssiteoksissa, Kenneth Kvarnströmin Bolero 2.0 tanssiteoksessa, Tero Saarisen tanssiteoksessa nimeltä Wedge sekä Tukholman Kaupunginteatterin päänäyttämöllä Kulla Gulla ja A Chorus LIne teatteriteoksissa.

Joonas Tikkanen on Tapiola Sinfoniettan kumppani Indie-sarjan konserttien suunnittelussa ja toteutuksessa.

Aleksi Holkko on helsinkiläinen freelance-näyttelijä. Viime vuosina hän on työskennellyt mm. Kansallisteatterissa, KOM-teatterissa, Teatteri Jurkassa ja Teatteri Takomossa, jonka ensembleen hän kuuluu, sekä tehnyt omia esityksiä Kadonnutta aikaa etsimässä 2017–2027 -sarjan kontekstissa. Näyttämötöiden lisäksi hän on työskennellyt kamera- ja radiotuotannoissa, sekä monitaiteisen kuva- ja esitystaiteen parissa.

Leo Ikhilor on suomalais-nigerialainen näyttelijä, tanssija ja muusikko Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma Nätyltä. Eturivin artistien tanssijana ja koreografina toiminut Ikhilor liikkuu laaja-alaisesti kulttuurin kentällä teatterista nykytanssiin ja musiikkiin. Hän on esiintynyt useissa teoksissa muun muassa Turun kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Suomen Kansallisoopperassa, sekä kiertänyt ulkomailla. Lisäksi Ikhilor on dubannut sarjoja ja elokuvia, sekä juontanut Ylen nuorten Moves Like Summeri -tanssiohjelmaa, josta on myös saanut Koura-kunniamaininnan (2022). Viimeisimmäksi Ikhiloria on voinut nähdä Kansallisteatterin menestysnäytelmässä Angels in America. 

Kahdeksanvuotiaasta asti näyttelijäksi halunnut Katja Küttner on ehtinyt työskennellä mm. Teatteri Takomossa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Q-teatterissa, Ryhmäteatterissa ja KOM-teatterissa. Runsaasti elokuva- ja televisiorooleja sekä kuunnelmia tehnyt Katja palkittiin parhaan naispääosan Jussilla elokuvasta Prinsessa. Hänen viimeisin televisiotyönsä on ylistetty sarja Queen of Fucking Everything.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Igor Stravinsky (1882-1971) oli lomailemassa Sveitsissä, eikä päässyt enää kotimaahansa. Koko maailma näytti tehneen sopimuksen paholaisen kanssa ja mahdollisuus omiin valintoihin vaikutti kadonneen. Vuonna 1918 Stravinsky ryhtyi ideoimaan Sotilaan tarinaa (Histoire du soldat), jonka lähtökohdaksi hän yhdisti kaksi Aleksandr Afanasjevin keräämää venäläistä kansansatua.

Toisessa paholainen huijaa sotilaskarkurilta viulun (sielun), toisessa sotilas juottaa paholaisen humalaan ja syöttää tälle hauleja kaviaarina. Tarinoiden kautta virittyi faustinen jännite, jossa ihminen on myymässä sieluaan paholaiselle onnensa lunastamiseksi. Ranskankielisen tekstin kirjoitti sveitsiläinen Charles-Ferdinand Ramuz.

Sota muutti Stravinskyn suurten balettien (Tulilintu, Petrushka, Kevätuhri) eksoottiset ja folkloristiset piirteet juuriltaan irrotetun identiteetin kuviksi. Yksinkertaisuudesta tuli Stravinskylle sekä esteettinen että pragmaattinen tavoite. Musiikissa oli pyrittävä pelkistykseen ja teosta voisi esittää lähes missä tahansa. Kertojan avulla teos on etäännytetty Brechtiä ennakoiden ajattomaksi moraalifaabeliksi. Samalla taidemuotoja yhdistelevä teos muistuttaa parodiaa Stravinskyn inhoaman Wagnerin yhteistaideteoksesta.

Soitinkokoonpanosta (viulu, kornetti, pasuuna, klarinetti, fagotti, kontrabasso, lyömäsoittimet) erottuu Schönbergin Pierrot lunairen vaikutus, mutta myös rapakon takaa tulvinut jazz, jota Stravinsky oli kuunnellut kapellimestari Ernest Ansermetin tuomilta levyiltä. Tiedossa on, että ainakin Jelly Roll Mortonin pianonsoitto ja Creole Band tekivät vaikutuksen. Stravinsky halusi soittajat ja kertojan lavan vastakkaisille reunoille ja roolihahmot ja tanssijan niiden väliin. Soiton ja soolojen tuli näkyä osana draamaa.

Musiikin lähtökohtana oli lajityyppien parodiointi. Tanssit, marssit ja luterilaiset koraalit on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään ja musiikki on muutettu arkkityyppisiksi eleiksi. Erilliset numerot saivat alkunsa viuluvalssista, jonka kylkeen ilmestyivät viehkeästi dissonoivat muotitanssit, tango ja ragtime. Jokaisella numerolla on ritualistinen lataus.

Sävellystyö eteni teoksen lopusta alkuun. Ensimmäiseen osaan tuli lähinnä kuvailevaa näyttämömusiikkia, jonka aiheet on johdettu toisesta osasta. Alkupuolen vireenä on Pastoraalista kuvastuva runollinen haikeus. Idean sotilaan venäläiskansanomaiseen viulusävelmään Stravinsky kertoi saaneensa unessa. Unen kautta teokseen virittyy alitajuinen taso, joka yhdistää sadun todellisuuteen.

Teoksen loppua kohden musiikin rooli tulee yhä hallitsevammaksi. Pasodoblen askelia tavoitteleva Kuninkaallinen marssi avaa portin uuteen aikaan. Populaarinumeroiden ja Paholaisen räkättävän tanssin jälkeen kaksi koraalia antavat moraalisen tuomion. Pieni koraali muuntelee väljästi Lutherin Jumala ompi linnaamme, Suuri koraali ottaa suuntimat Bachilta. Viimeinen sana jää paholaiselle, jonka tahtiin teos marssii loppuunsa.

Ansermetin johtama kantaesitys Lausannessa syyskuussa 1918 oli kohtuullinen menestys, mutta myöhemmin Pariisissa ja muualla monista maanläheisistä lähteistä pulppuava musiikki ja vakava eettinen sanoma herättivät ristiriitaisia tunteita. Sotilaan tarinan opetus ei ole yksiselitteinen: "Yksi onni on kaikki onni, jos yrität lisätä sitä, menetät sen". Teosta arvioineen Theodor Adornon mielestä sotilaan todellinen synti oli yritys palata menneisyyteen ja teoksen ytimenä halu kieltää tuo menneisyys, eli kyky tulla tietoiseksi itsestään.

Sama kyky on riistetty myös musiikilta, jonka loppu, lyömäsoitinten marssi kohti tyhjyyttä, on yksinäinen ja sieluton. Stravinsky oli vuonna 1918 menettänyt kaiken muun paitsi viulunsa (taiteensa) ja keisarit, sotilaat ja poliitikot näyttivät tehneen liiton paholaisen kanssa. Sotilaan tarina muistuttaa kohtuuden merkityksestä ihmisen hybriksen ja vallanhimon rajoittajina. Taide ei ole itsessään hyvää tai pahaa, mutta keskittymällä olennaiseen se voi näyttää tietä oikeaan suuntaan.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Hector Berliozin Fantastinen sinfonia op. 14 sai kantaesityksensä Pariisin konservatoriossa vuonna 1830, kolme vuotta Beethovenin kuoleman jälkeen. Yhdellä harppauksella klassismin jälkimainingeista loikattiin kaikkein estottomimpaan romantiikkaan.

Romanttisten säveltäjien kiikarissa oli ennen muuta musiikillisen asun antaminen ideoille ja ihanteille, joiden keskeiset vaikutteet tulivat usein kirjallisuudesta. Fantastisen sinfonian taustalta löytyvät Goethen Faust, Thomas de Quinceyn Oopiuminsyöjän tunnustukset, Victor Hugon Oodit ja balladit – sekä Shakespeare.

Pariisia haltioitti vuonna 1827 englantilainen näytelmäseurue, ja Berlioz ihastui palavasti Harriet Smithsonin naishahmoihin, Ofeliaan, Desdemonaan ja Juliaan. Näyttelijätär ei vastannut tuntemattoman säveltäjän tunteisiin ja tämä purki intohimonsa ja turhautumansa Symphonie fantastiqueen op. 14. Berlioz ja Smithson tapasivat toisensa myöhemmin Fantastisen sinfonian esityksessä vuonna 1832 ja avioituivat seuraavana vuonna, mutta onnellista liitosta ei tullut.

Berliozin sinfoniassaan käyttämä orkesteri moninkertaisine puhaltimineen ja erikoisinstrumentteineen oli aikanaan ennenkuulumaton, mutta klarinetisti ja musiikkiteknologi Michael Drapkin on onnistunut tiivistämään teoksen sinfonietta-kokoonpanolle. Berlioz sävelsi käytännössä jokaisen osan eri kokoonpanolle, mutta Drapkin on yhdenmukaistanut soittimen mm. keskittämällä sooloja eri puhaltimille ja supistamalla jousistoa.

Berliozin kirjoittama selostus Fantastisen sinfonian ohjelmasta (Episode de la Vie d´un Artiste, “Kohtauksia taiteilijan elämästä”) sukeltaa pelottomasti tunteiden alkulähteille:
“Sairaalloisen herkkä ja kuvitelmiin taipuvainen nuori muusikko on rakastunut ja myrkyttänyt epätoivoissaan itsensä oopiumilla. Hän vaipuu syvään ja outoon uneen, jossa hänen tunteensa, aistimuksensa ja muistonsa kääntyvät huumatuissa aivoissa musiikillisiksi ideoiksi ja hahmoiksi. Hänen rakastamansa nainen muuttuu melodiaksi, ‘Idée Fixeksi’, jonka hän kohtaa ja kuulee kaikkialla.

Ensimmäinen osa. Unelmia, intohimoa

Ensiksi hän muistaa rauhattomuutensa, tarkoituksettoman kiihkonsa, perusteettomat masennukset ja innoitukset, jotka hän koki ennen kuin näki palvontansa kohteen. Naisen ilmestys palauttaa mieleen maata järisyttävän rakkauden, epätoivoisen hädän, raivoisan mustasukkaisuuden, jälleen toipuneen rakkauden ja viimein uskon suoman lohdun.”

Hitaan johdannon (Largo) hauraat teemafragmentit hautaavat kuulijan unelmiin, pienet energiset pyrähdykset ja surumieliset välähdykset kuvastavat altista mielialaa, joka tuntuu tiivistyvän käyrätorvien kaukaisiin kutsuihin ja viulujen pitsikuvioihin. Dramaattisten eleiden jälkeen sinfonian esittelyjakso alkaa naisen muotokuvalla, läpi teoksen seikkailevalla Idée fixe –teemalla (johtoaiheella). Sen viehkeää melodiaa säestävät matalien jousien staccato-äänet, taiteilijan pamppaileva sydän. Välittömästi käynnistyvä Allegro-jakso tempoilee euforian ja epätoivon välillä rauhoittuen vasta lopputahdeilla.

Toinen osa. Tanssiaiset

Hän kohtaa rakastettunsa keskellä tanssiaisten juhlahumua.

Harppu tuo toisen osan (Allegro non troppo) valssisävelmään kimmeltävää eleganssia. Rakastetun Idée fixe -sävelmä ilmestyy puhaltimiin, kadotakseen jälleen tanssinpyörteisiin ja heittääkseen hyvästit klarineteissa juuri ennen koodan loppuvetoa.

Kolmas osa. Kohtaus maaseudulla

Maaseudulla kesäiltana hän kuulee kahden paimenen soittavan toisilleen vuoristolaislaulua. Tämä pastoraaliduetto, paikka, tuulen lempeä havina puissa, ja jotkin äskettäin heränneet toiveet tuovat uutta tyyneyttä hänen sydämeensä ja antavat valoisuutta hänen ajatuksiinsa. Mutta rakastettu (‘Idée Fixe’) ilmaantuu jälleen. Hänen sydämensä lyö tyhjää ja piinaavat aavistukset valtaavat mielen. Aurinko laskee. Kaukainen ukkosenkumu. Yksinäisyys. Hiljaisuus.”

Beethovenin Pastoraalisinfonian luonnonidyllistä on Fantastisen sinfonian hitaassa osassa (Adagio) kasvanut aavisteleva sielunmaisema. Berlioz käyttää keveintä pensseliään ja vaihtuvaa valaistusta: englannintorven ja oboen duetto sulautuu varovaiseen toiveikkuuteen, patarummut luovat synkeitä uhkakuvia pysähtyneeseen ja epätodelliseen tunnelmaan.

Neljäs osa. Marssi teloituspaikalle

Hän uneksii tappaneensa rakastettunsa; hänet on tuomittu kuolemaan ja kuljetetaan teloituspaikalle. Kulkue etenee marssin tahtiin, välillä hurjana ja synkkänä, välillä loistavana ja suurenmoisena, äänekkäiden purkausten seuratessa raskaita askelia. ‘Idée Fixe’ ilmestyy viime hetkellä, kuin viime muistona rakkaudesta, jonka kuolema katkaisee.”

Yksityisen draaman jälkeen on jälleen vuorossa julkinen tuomio. Rakastetun murha sivuutetaan sinfoniassa, mutta seuraukset kuvataan yksityiskohtaisesti. Surmatyöhön syylliseksi todettu säveltäjä marssitetaan ärisevien vaskien säestyksellä mestauslavalle, rakastetun kuva vilahtaa klarinetissa ja giljotiinin terä leikkaa kuvan poikki.

Viides osa. Uni notasapatista

Nuori taiteilija löytää itsensä noitasapatista, keskeltä aaveiden, velhojen ja kaikenlaisten hirviöiden kauhistuttavaa joukkoa, joka avustaa hänen hautajaisissaan. Outoja ääniä, vaikerrusta, naurunpurskahduksia, etäisiä kiljaisuja, joihin toiset vastaavat. Rakastetun Sävelmä kajahtaa jälleen, mutta ylevän vaatimattomuutensa menettäneenä: siitä on tullut karkea tanssisävelmä, tyhjänpäiväinen ja groteski. HÄN on saapunut noitien sapattiin.”

Finaalilla (Larghetto - Allegro) oli alkuperäisenä alaotsikkonaan “Irtileikatun pään uni”. Päätösosan kauhunäyt kasvavat yöllisestä huhuilusta, synkeistä teemanpätkistä ja sarkastisista välihuudoista painajaiseksi, jonka huipentaa ‘Idée fixe’ -melodia vääristyneenä irvikuvakseen, Es-klarinetin trillien täyttämäksi pilkkalauluksi. Kaunotarta tervehtivät suosion mylväisyt ja hän käynnistää orgiat. Hautajaiskellot saavat peräänsä synkän Dies irae -sävelmän parodian, joka kiihtyy pian riehakkaaksi tanssisävelmäksi, englantilaiseksi jigiksi.

Piiritanssin (Ronde du Sabbat) bakkanaalinen loisto, viimeisilleen puristetut orkestraaliset tehot ja karikatyyreiksi vääntyneet teemat luovat päätöksestä sadomasokistin unelman. Rakkaus ja kauneus uhrataan pakanallisella alttarilla, vietit ja alitajunta juhlivat voittoa järjestä ja kontrollista.

Klassinen viihde oli Antonin Dvořákin sydäntä lähellä, kuten olivat sen suurkuluttajat, hänen böömiläiset maanmiehensä. Kultivoitunut viihde kiinnosti kaikkia muitakin Itävallan keisarikunnassa. Erityisesti sitä edustivat serenadit, joissa yhdistyi italian sanat sera (ilta) ja al sereno (ulkona).

Vuonna 1878 valmistuneessa serenadissa puhaltimille op. 44 Dvořák leikittelee puhaltimille kirjoitettujen ulkoilmasävellysten kanssa, säveltämättä minkäänlaista parodiaa. Päinvastoin, teoksen käynnistävä marssi (Moderato quasi marcia) on hyvinkin vakava ja juurevuutta sille antavat yhtyettä tukevat matalat jouset, yleensä sello ja kontrabasso.

Dvořákin puhallinserenadin kokoonpano on ylipäätään tummasävyinen: jousien ohella kolme käyrätorvea, kolme fagottia (joista yksi kontrafagotti), sekä melodianliikuttelusta päävastuun kantavat kaksi oboeta ja kaksi klarinettia.

Avausosan juhlava arvokkuus on jossain määrin harhaanjohtavaa, sillä menuetti on kaukana hovitanssista. Päätaitteen aurinkoista luonnontuntua mehustaa taidokas soitinkäsittely ja välitaitteessa päästetään irti vauhdikkaat pelimannit. Menuetin sijaan kyseessä on itse asiassa leppeä sousedska, hitaan ländlerin kaltainen tanssi, joka kehystää tulista furianttia. Näitä tsekkiläisiä kansantansseja Dvořák viljeli vähän myöhemmin Slaavilaisissa tansseissaan orkesterille.

Hitaaseen osaan (Andante con moto) tuovat liikettä jousien säestyskuviot ja käyrätorvien synkoopit, johon leppeät soolot pujottautuvat kuin helmet kaulanauhaan. Finaalissa (Allegro molto) böömiläinen väritys kohoaa hallitsevaksi, samoin slaavilainen kiihko, joka kuitenkin raukeaa marssiaiheen kertaukseen. Reippaalla loppukirillä Dvořák kuitenkin takaa puhaltajilleen näyttävän lähdön lavalta.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Taru kauniista Mélusinesta on juuriltaan ranskalainen. Mélusine on ihmisenmuotoinen haltijatar, jolle lauantaisin kasvaa pyrstö. Lusignanin herra, kreivi Raymond menee hänen kanssaan naimisiin sillä ehdolla, etteivät he tapaa koskaan lauantaisin. Parempaa yllykettä eivät miehet kaipaa ja tultuaan paljastetuksi merenneidoksi Mélusine kiljaisee ja karkaa iäksi.

Felix Mendelssohnin (1809–1847) lyhyt sävelruno traagisesta merenneidosta, Das Märchen von der schönen Melusine op. 32, valmistui vuonna 1833. Vedelliset aiheet olivat kiinnostaneet Mendelssohnia jo Hebridit-alkusoitossa op. 26 ja Merentyven ja onnellinen matka -sävelrunossa op. 27. Kauniin Melusinen tarina ei menestynyt yhtä hyvin ja Mendelssohn uudisti sen vuonna 1835, jonka jälkeen hän oli itse siihen tyytyväinen. “Monien mielestä Melusina on paras alkusoittoni; ainakin se on kaikkein intiimein.”

Sävelruno Melusinasta ei kerro tarkkaa tarinaa, mutta klarinetin figuurit teoksen alussa maalaavat vedellisen ympäristön samaan tapaan kuin Wagnerin Reininkulta-alkusoitto parikymmentä vuotta myöhemmin. Vellovissa vesissä inhimilliset intohimot saavat väistämättä traagiset seuraukset. Mendelssohn ei korosta tätä niinkään sävelmotiivien kontrasteilla kuin elegantisti rakennetulla muodolla ja hienostuneella orkestraatiolla.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Heinäkuussa 1822 Franz Schubert kirjoitti elämäkerrallisen proosatekstin, jolle Ferdinand-veli antoi myöhemmin otsikon ”Minun uneni” (Mein Traum). Tekstissä Schubert kuvaa elämäänsä suuren sisarusparven poikkeusyksilönä, joka joutuu konfliktiin isänsä kanssa, pakenee kotoaan ja palaa sinne kuultuaan äitinsä kuolemasta. Jouduttuaan uudelleen välirikkoon isänsä kanssa hän karkaa jälleen vaeltavaan elämään. Mystisessä näyssä hän päätyy hurskaan neitsyen haudalle, jossa syntyy sovinto isän, pojan ja koko maailman välille.

Ferdinand-veljen säilyttämällä ja myöhemmin Robert Schumannille antamalla tekstillä oli todellisuuspohja nuoren Schubertin elämässä. Schubertin äiti Elisabeth kuoli 55-vuotiaana vuonna 1815. Opettajana työskentelevä isä toivoi Franzista työnsä jatkajaa ja karkotti itsenäisyyttä tavoittelevan nuoren säveltäjän kahdesti kotoaan. Tekstissä esiintyy monia Schubertin musiikissa esiin nousevia aiheita, kuten vaeltaminen, yksinäisyys, lohdutus ja vastausta vaille jäävä rakkaus.

Vuonna 1822 Schubert aloitti myös h-molli-sinfonian säveltämisen ja sai valmiiksi kaksi osaa, mutta ei jäljellä olevina vuosinaan saattanut teosta loppuun. Jo vuonna 1938 musiikintutkija Arnold Schering esitti, että ”Keskeneräisen” sinfonian kaksi osaa kuvastaisivat proosatekstin kahta puoliskoa. Ajatus on noussut uudelleen esiin 2000-luvulla. Keskeisin on oletus, että Schubert jätti h-molli-sinfonian tarkoituksella kesken, koska oli muotoillut musiikiksi proosatekstissään kuvailemansa elämänsä ristiriidat sekä niiden sovinnon, eikä löytänyt niille perusteltavaa jatkoa.

Teosesittely: Antti Häyrynen

Then, young girls naked and slender as reeds,
Danced the Shadow of the North Wind.
First they stood quiet as a field of corn
upon a still day.

And muted drums murmured of the drowsy heat.
Then the reed pipes
whispered of the evening breeze,

And the dancers’ arms rippled
like a breeze-stirred meadow
When the grass is high.

Then they moved gently as leaves flutter with the first breathing of a storm.
The wind strengthened to the melody of harps
And they swayed like papyrus
bowing in the marsh.

And the music heralded the storm
They were like trees where branches
Clasp, great winds and cater their leaves
As tempest driven offerings to the racing clouds.

Thunder muttered to the surge of drums
Until it seems that we were encompassed by a mighty storm
And as the music drifted into peace
The dancers’ rhythm turned to gentleness
Then the music enfolded quietness
And they were still, as trees upon a silent evening.

Always must I be Pharaoh,
Remote and wise and undisturbed
With no save Neyah I put off this garment of control.

I could not even be impatient
When the mirror showed my hair unsmooth,
Nor if the outline of my eye was smudged,
Could I throw wax upon the floor,
As I sometimes longed to do.

Always I had to preserve an unflawed calm,
As though the light around me shore like pearl
Instead of being flickered with the red of anger.

None knew that I felt like a harp to tightly strung,
Which at a touch giving forth harsh discords.

That crowns and wigs and
ceremonial robes were heavy
After a tunic and loose hair,
That to sit immobile a throne tired my muscles
Which were used to freedom.

In the temple I had been much alone
But now except when I was sleeping,
or in my sanctuary,
People were always with me,
People to whom I must be wise and kind.

There was no one who knew my secret
doubts and fears,
Or heard the foolish,
angry words that did not pass my lips,
But shouted in the silence of my thoughts.

Neyah and I were together, yet I was lonely:
Though I had his companionship,
I longed for that double link where each to each
Is like the balanced scale.

I could not tell Neyah of my longings,
Because I feared he would be sorrowful if he knew
That though I ruled beside him,
I still felt the loneliness of all women
Who do not have a man to share their lives with.

Dosentti Eemeli Hakoköngäs työskentelee sosiaalipsykologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa suomalaisuutta, kansallista historiaa ja sen käyttöä nykypäivässä. Viimeaikaisessa tutkimuksessaan hän ollut kiinnostunut siitä miten moniaistinen kokemus, esimerkiksi musiikki ja kuvat yhdessä voivat rakentaa ja muokata käsityksiämme vaikkapa kansakunnasta.

Noora Kotilainen on poliittisen historian yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Hän johtaa Koneen säätiön rahoittamaa Sotilaallisen vallan kieli suomalaisessa demokratiassa -hanketta. Kotilainen on kriittisen militarismitutkimuksen uranuurtaja Suomessa, ja tutkinut mm. militarismia ja militarisaatiota, sodan mediakuvaa ja visuaalisia representaatioita, kärsimystä ja humanitarismia, muuttoliikkeitä, globaalia turvallisuutta, sodan oikeuttamista ja sitä, kuinka sodasta puhutaan ja miten sitä oikeutetaan. Noora Kotilainen on työskennellyt tutkijana useissa Suomena akatemian hankkeissa ja eri yliopistoissa, sekä Ulkopoliittisessa instituutissa ja Maanpuolustuskorkeakoululla.

Linda Wallgren (s.1988) on helsinkiläissyntyinen teatteriohjaaja, joka valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön koulutusohjelmasta 2014.Wallgrenia kiinnostaa huokoinen, älykäs ja salakavala teatteri, rakenteet ja tasa-arvo ja yllättävät tulokulmat.

Wallgren on nimitetty Kansallisteatterin kotiohjaajaksi vuosien 2024–2030 ajaksi. Tänä aikana hän ohjaa Kansallisteatteriin kolme näyttämöteosta.

Wallgren on Kansallisteatterin lisäksi ohjannut esityksiä mm. Tampereen Työväen Teatterille, Q-teatterille, Ryhmäteatterille, Helsingin, Turun, Kajaanin, Kemin, Oulun ja Rovaniemen kaupunginteattereille, Linnateatterille sekä Kulttuuritehdas Korjaamolle yhteistyössä vapaan kentän ammattilaisista koostuvan ”teatteri”-kollektiivin kanssa. Wallgren toimi vuosina 2016–2020 lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon taiteellisena johtajana.

Wallgrenin ja hänen työryhmänsä Aleksis Kivi -esitykselle (Red Nose Company & Kansallisteatteri) myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2022. Linda Wallgren sai vuonna 2024 saman esityksen ohjaustyöstä Eino Kalima -palkinnon yhdessä Timo Ruuskasen ja Tuukka Vasaman kanssa.

Leo Ikhilor on suomalais-nigerialainen näyttelijä, tanssija ja muusikko Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma Nätyltä. Eturivin artistien tanssijana ja koreografina toiminut Ikhilor liikkuu laaja-alaisesti kulttuurin kentällä teatterista nykytanssiin ja musiikkiin. Hän on esiintynyt useissa teoksissa muun muassa Turun kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Suomen Kansallisoopperassa, sekä kiertänyt ulkomailla. Lisäksi Ikhilor on dubannut sarjoja ja elokuvia, sekä juontanut Ylen nuorten Moves Like Summeri -tanssiohjelmaa, josta on myös saanut Koura-kunniamaininnan (2022). Viimeisimmäksi Ikhiloria on voinut nähdä Kansallisteatterin menestysnäytelmässä Angels in America. 

Kahdeksanvuotiaasta asti näyttelijäksi halunnut Katja Küttner on ehtinyt työskennellä mm. Teatteri Takomossa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Q-teatterissa, Ryhmäteatterissa ja KOM-teatterissa. Runsaasti elokuva- ja televisiorooleja sekä kuunnelmia tehnyt Katja palkittiin parhaan naispääosan Jussilla elokuvasta Prinsessa. Hänen viimeisin televisiotyönsä on ylistetty sarja Queen of Fucking Everything.

Tapiola Sinfonietta on vakiinnuttanut asemansa Suomen johtavana kamariorkesterina. Vuonna 1987 perustettu Espoon kaupunginorkesteri on 43 soittajan dynaaminen kokoonpano, jonka raikkaat ja vivahteikkaat tulkinnat saavat kiitosta aikakaudesta ja tyylisuunnasta riippumatta.

Orkesteri esiintyy usein ilman kapellimestaria, mikä kuuluu kamarimusiikillisena yhteissoittona, jossa jokaisella muusikolla on ratkaiseva rooli.

Vuodesta 2000 alkaen orkesterilla on ollut johtamismalli, jossa orkesterin taiteellisesta suunnittelusta vastaa kahden muusikon ja intendentin muodostama johtoryhmä. Keskustelevuus ja monitaiteellisuus ulottuvat myös yhteistyöhön taiteellisten partnereiden, residenssitaiteilijoiden sekä vierailevien kapellimestarien ja solistien kanssa. Kaudella 2025–2026 taiteellisina partnereina toimivat sellisti-kapellimestari Nicolas Altstaedt, kapellimestari Ryan Bancroft ja kitaristi-säveltäjä Marzi Nyman. Residenssitaiteilijana työskentelee pianisti Irina Zahharenkova.

Orkesterin kotisali on Espoon kulttuurikeskuksessa, ja esiintymiset saavuttavat kuulijoita myös konserttisalien ulkopuolella. Poikkeuksellisen laaja-alainen yleisötyö tavoittaa Espoossa kaikki ikäryhmät kohtuvauvoista senioreihin.

Orkesteri vierailee säännöllisesti kotimaisilla festivaaleilla. Vierailut ulkomailla ovat vahvistaneet kansainvälistä tunnettuutta palkitun diskografian ohella.

www.tapiolasinfonietta.fi
Kuva: Maarit Kytöharju

Oikeudet muutoksiin pidätetään / Subject to change without notice

*poissa syksyn 2025 / Absent fall 2025